"Tietomme on sirpaloitumassa yhä kapea-alaisempiin erityistieteisiin", totesi Kari Enqvist Vieraskynä-kirjoituksessaan HS:ssa 12.1.1999 ja jatkoi: "Tiedonsirpaleiden sijasta me tarvitsemme nyt synteesiä; yhtenäistä peruskalliota, jolle koko inhimillinen tieto rakentuu." Tähän hartaaseen toiveeseen yhtyy varmaan jokainen kulttuurin tarkkailija - niin humanisti kuin luonnontieteen harjoittajakin. Mutta sensijaan se Enqvistin varsinkin Tieto-Finlandia -palkinnon saaneessa kirjassaan vahvasti viljelemä käsitys, että fysiikassa piankin löydettävissä oleva "kaiken teoria" olisi tuo kertakaikkinen synteesi, on saanut meidän oloissamme suorastaan vilkkaan keskustelun aikaan.

HS:ssa 18.1. Lauri Rauhala esitti tiukan asiallisesti perusteita sitä Enqvistin käsitystä vastaan, ettei todellisuuden ymmärtämiseksi ole tarvetta edellyttää muita kuin fysikaalisia rakenteita ja suhteita. Jyri Puhakaisen kiivas arvostelu ja vastenmielisyys tiivistyi kysymykseksi, miksi Enqvist ei saanut kirjastaan "huuhaa" -palkintoa (HS 2.3.).

Enqvistin puoltajiakin HS:n mielipidepalstoille ilmaantui.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/99 Raimo Lehti ironisoi eräitä Enqvistin kirjan intomielisimpiä kohtia, mutta ilmoitti sivuuttavansa elämän ja ajattelun fysiikkaan redusoimisen aihepiirin. Vahinko! - Samassa numerossa Sami Pihlström analysoi Enqvistin käsitystä emergenssistä ilmoittaen varovaisesti olevansa "tapuvainen yhtymään fysikalismin arvostelijoihin". - Numerossa 2/99 Matti Kamppinen arvostelee rinnakkain Enqvistin "Olemisen porteilla" -teoksen ja Jyri Puhakaisen julistuskirjan "Persoonan kieltäjät".

Enqvist on vastineissaan hivenen pehmentänyt sanontojaan, mutta pysynyt kuitenkin fysikalistisessa ontologiassaan.

Enqvist on ajatuksillaan tonkaissut syvältä filosofisen keskustelumme yleensä uneliasta muurahaispesää. Moni toivoo, että vilskettä riittäisi vielä pitkään. - Haluan seuraavassa palauttaa vuoropuhelun alkulähteilleen, Enqvistin kirjan keskeisiin kohtiin - psykofyysiseen probleemaan ja reduktionismiin.

Jos kirjan tyyli on arvioinnin oleellinen kriteeri, silloin Kari Enqvist on hyvin Finlandia-palkintonsa ansainnut. Harvoin saa lukeakseen niin älyllisesti leimahtelevaa ja mielikuvituksen kepeyttämää tietokirjaa kuin "Olemisen porteilla". Teoksessa näkyvät henkevän liikkuvuuden merkit.

Esitystä tämän tästä keventävät hyppäykset asiasta toiseen ja sivuhuomautukset kertovat laajasta lukeneisuudesta. Jotkut löydökset ovat peräti muhevia - lukija muistaa ainakin "kosmisen hikan" esittelyyn liittyvän Venedikt Erofejevin toteamuksen neuvostoalkoholismin eräistä piirteistä: "Hikka on kaikkien lakien yläpuolella". - Ehkä jotkut juorunomaiset kohdat jo saattavat lukijaa häiritäkin - esimerkiksi hyppäykset Gödelin ja Turingin onnettomiin kohtalonkäänteisiin mitä jännittävimmässä tekstinkohdassa, jossa pitäisi tarkastella ihmismielen ja tietokoneen suhdetta.

Kvanttifysiikasta kiinnostuneelle maallikolle Enqvistin kirja on peräti mukaansa tempaavaa luettavaa ja tarjoaa usein loistavasti havainnollistettuna kuvan kvanttifysiikan paradokseista ja erikoispiirteistä. Mysteerit - kuten aaltofunktion romahtaminen ja hiukkasen aktualisoituminen - jätetään mysteereiksi, vaikka Enqvist mysteerinimitystä tässä yhteydessä vieroksuukin. Suurta helpotusta tuo maallikolle, jonka on useinkin kohdattava kvanttifysikaalinen esitys sadunkuuntelijan tapaan, Enqvistin vahvasti korostama dekoherenssin käsite. Se selkeyttää hämärän puheen mittauksen vaikutuksesta kvanttimekaniikassa, mikä usein ilmaistaan niin, että "tietoisuus romahduttaa aaltofunktion". Dekoherenssi määritellään sivulla 231: "Ulkoisten tekijöiden aiheuttama epämääräisen kvanttitilan nopea efektiivinen muutos määrättyjen tilojen summaksi." Näiden epämääräisten tilojen katoamisen mainitaan tapahtuvan todella nopeasti - esimerkiksi 10 mikrometrin läpimittaisen tomuhiukkasen dekoherenssin sekunnin triljoonasosan triljoonasosassa (s. 213). Sen saavat aikaan ilmamolekyylien törmäykset tomuhiukkaseen. Käytännössä kaikki aaltofunktiot romahtavat siis jo syntyessään ja epämääräisten tilojen asemasta voitaisiin siten - filosofiselta kannalta - puhua yksinkertaisesti tapahtumisesta stokastisena prosessina, jossa kussakin kvanttihypyssä yksi tila toteutuu ja toiset sulkeutuvat pois aaltofunktion antamien todennäköisyyksien mukaan. Kvanttifysiikan selvitettäväksi jää eri vaihtoehtoisten tilojen todennäköisyyksien vektori ("luettelo"), mutta se on spesiaalikysymys. Hiukkasen aktualisoituminen - yhden vaihtoehdon toteutuminen ja toisten poissulkeminen - jää edelleenkin täydeksi mysteeriksi, mutta sen on pakko vaikuttaa maailmankuvaamme indeterministisenä peruspiirteenä. Tämän olisi suonut tulevan kvanttifysiikan esityksessä selkeämmin esille.

VÄÄRIN TULKITTU ECCLES

Enqvistin kirjaa lukiessa tulevat mieleen Aaro Hellaakosken säkeet: "Joku rakastaa koko maailmaa kuin riepumattoa kirjavaa, mutta toisen rakkaus on valinnan tulos: yks’ sisään ja kaikki muu ulos". Teoksen alkupuoli - varsinaista kvanttifysiikkaa koskeva - on tietorunsaudessaan häikäisevää "riepumattoa kirjavaa", mutta loppu, ontologiaa, olemassaolon kysymyksiä selvittämään tarkoitettu sensijaan "valinnan tulos": "yks" - nimittäin materialistisen reduktionismin maailmankuva "sisään ja kaikki muu ulos". Suunnilleen sivulta 176 alkavat opuksen marginaalit täyttyä lukijan kysymysmerkeistä.

On varmastikin aivan paikallaan Enqvistin terävällä kielellä nujertaa kaikenkarvaiset "kvanttimystikot", jotka uuden muodin oikkuna yrittävät näennäistieteellisellä kielellä lumota maallikkosieluja. Mutta - niinkuin aina - leimaa lätkittäessä leimattujen pinoon voi osua aivan sinne kuulumattomiakin. Enqvist ei sentään suoranaisesti väitä "kvanttimystikoiksi" sellaisia huomattavia toisinajattelijoita kuin Sir John Eccles ja Roger Penrose, mutta esityksen sävy on vähättelevä ja melko ironinen.

Ecclesin teoriasta Enqvist antaa suorastaan virheellisen kuvan: "Vain hyvin harvat ovat kuitenkaan dualistien tapaan sitä mieltä, että tietoisuus on ‘oma aineensa’, joka voi vaikuttaa atomeihin kvanttitasolla. Näkyvin poikkeus on neurobiologi ja nobelisti John C. Eccles, joka on keksinyt tarjota tietoisuuden perustaksi aivoista riippumattomia mutta niihin kytkeytyviä ‘psykoneja’. Hän esittää, että psykonit vaikuttavat aineeseen ja aine psykoneihin, mutta kaikki tämä on vain ylimalkaisen väittämän tasolla." (S. 176)

Tosiasiassa Eccles, joka tosin tunnustautuu eräänlaiseksi dualistiksi, sanoutuu jyrkästi irti decartesilaisesta dualismista eikä hänen teoriansa mitenkään oleta "toista ainetta". Päinvastoin hän esittää tieteellisesti hyvin vakuuttavalla tavalla ratkaisun ns. psykofyysiseen ongelmaan. Yhdessä Darmstadtin teknisen yliopiston teoreettisen ydinfysiikan osaston johtajan Friedrich Beckin kanssa hän viimeisessä teoksessaan "How the Self Controls Its Brain" osoittaa neuronien välillä tapahtuvien impulssien synapsisten ylitysten olevan aitoja kvanttitason todennäköisyysilmiöitä. Mentaalinen tila vaikuttaa näiden synapsinylitysten todennäköisyyksiin samanaikaisesti suuressa neuroniryhmässä eli dendronissa tai dendronijoukossa saaden aikaan havaittavan aivofysiologisen reaktion. Eccles korostaa sitä, ettei hänen teoriansa näinollen ole ristiriidassa fysikaalisten säilymislakien kanssa. Ja koska kysymys on todennäköisyyksien muutoksista, ei voida puhua mistään "toisesta aineesta". Mentaaliset tilat ovat aineettomia (todennäköisyyskenttiä). - Empiirisesti mentaalisten tilojen spontaanit vaikutukset aivoihin voidaan todeta ns. "hiljaista ajattelua" (silent thinking) koskevissa aivofysiologisissa tutkimuksissa, joissa on osoitettu, että mentaalinen tila sellaisenaan (ilman ulkopuolisia ärsykkeitä) aktivoi kulloinkin määrättyjä aivoalueita. Tämän lähemmäksi teorian todistamista ei fysikaalisin mittarein voidakaan päästä. ("Mentaalisiin tiloihin" ei voida sijoittaa detektoreita, mikä olisi kai ainoa tapa saada fyysikko uskomaan jonkin ilmiön olemassaoloon.) Karkea kuvitelma joskus mahdollisesta mentaalisten tilojen fysikaalisesta mittaamisesta näyttää olevan se perusajatus, joka saa fyysikot, Enqvistinkin, uskomaan, että jollakin "fundamentaalisella kaiken teorialla" paljastettaisiin kerran kaikki henkinen tapahtuminen materiaalisten ("monimutkaisten") tapahtumien "emergenteiksi ominaisuuksiksi". Mistä tämä merkillinen hybris?

Edellä oleva yksityiskohtainen selvittely Ecclesin tapauksesta osoittaa, miten Enqvistinkin kaltaiset lahjakkuudet fysiikan piirissä saattavat sivuuttaa syvälliset ontologiset kysymykset ennakkoluulojen vallassa.

ON VAIN KVARKKEJA

Kvanttifysiikan metodeja esitellessään Enqvist erottaa terävällä tavalla "efektiivisen" teorianmuodostuksen "fundamentaalisesta" korostaen sitä, että käytännössä toimimme aina efektiivisiä, karkeistettuja kuvauksia käyttäen. (Efektiivinen kuvaus = "keskiarvotettu ja/tai likiarvotettu todellisuutta yksinkertaistava ja karkeistava kuvailu". Fundamentaalinen teoria = "perimmäinen teoria, jonka seurauksia viime kädessä kaikki efektiiviset teoriat ovat". S. 232.) Ihmetyttää, ettei Enqvist tässä yhteydessä ollenkaan viittaa Eino Kailaan, jonka mukaan kaiken inhimillisen tiedonpyrkimyksen tavoitteena ovat invarianssit (ks. "Inhimillinen tieto"). Tätä taustaa vasten tarkasteltuna efektiivinen kuvaus ei nähdäkseni ole mitään oleellisesti uutta: meidän (kaikki!) tietomme on aina idealisoivaa. Mutta jos Enqvist olisi tuntenut läpikotaisin nämä Kailan ajatukset (ja esimerkiksi hahmopsykologian löydökset), hän tuskin olisi voinut pitää kiinni ehdottoman "fundamentaalisen teorian" mahdollisuuden olettamuksesta - mikä ilmeisesti olisi johtanut luopumiseen reduktionismista. Nyt tuntuu aivan kestämättömältä sellainen Enqvistin loputtomaan reduktioon johtava ontologinen asenne, jonka mukaan ei (enää) "ole olemassa" sen enempää elektroneja kuin positronejakaan, kun on todettu niiden muodostuvan kvarkeista. (Ei riitä Enqvistin tapaan vain todeta, että ne ovat "luonnollisesti olemassa jossakin efektiivisessä mielessä", s. 221. Asia on paljon syvällisempi.)

Mitä mielikuvitusrikkaampi ja liikkuvampi ajatuksissaan jonkin alan erikoisasiantuntija on, sitä suurempi näyttää aina olevan vaara, että hän käsitellessään itselleen vieraan alan probleemoja ajaa omia raiteitaan liian pitkälle. Innostuksen junassa ei ole niitä jarruja, joilla toisen alan tarkka tuntemus hillitsisi raisua menoa. Enqvistin suistuminen alkaa tietoisuuden tarkastelusta. Hänellä ei ole sisäistettynä psykologin näkemystä tajunnasta merkitysten maailmana eikä sen aktiivisuudesta suhteessa ns. todellisuuteen - siihen, että todellisuus tulkitaan aina merkitysten kautta. Kerran hän puhuu "aktiivisesta tajunnasta", mutta silloinkin hän näkee sen vain "peilaavan maailmaa" (s. 230).

TIETOISUUS JA RAUTATANKO

Tietoisuuden olemuksesta Enqvistillä on fysikalistinen kanta: "Miksipä tietoisuus ei voisi olla emergentti ilmiö samassa melessä kuin rautatangon ominaisuudet ovat emergenttejä; emergentti mutta kuitenkin ainakin periaatteessa palautettavissa atomaarisen tason ilmiöihin" (s. 220). Jonkinlaisena myönnytyksenä niille, jotka pitävät tällaista räikeää materialismia liian pitkälle menevänä, Enqvist huomauttaa luistavasti, "että vaikka ihmisen käyttäytyminen, toiveet, arvot ja itsetietoisuus olisivat palautettavissa alkeishiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin - ja näin uskon itse - emme käytännössä koskaan pysty ‘laskemaan ihmistä’" (s. 228). Huomattakoon sana "käytännössä". Siis periaatteessa, filosofisessa mielessä, se kuitenkin olisi mahdollista vai kuinka?

Ryhtyessään tarkastelemaan vapaan tahdon ongelmaa, Enqvist on ehdoton materialistinen reduktionisti: "... tietoisuus muodostaa efektiivisen kuvailun. On vain atomeita, energian kasaumia ilman tahtoa tai itsetietoisuutta. On vain ainetta, energiaa, miksi maailman pohjimmaista olemusta sitten haluammekin nimittää; muuta ei ole" (s. 223). Niinpä hän pitää "luonnollisena" ajatusta, että "valintamme, halumme ja toiveemme ovat vain alkeishiukkasten vuorovaikutuksista nousevia emergenttejä piirteitä" (s. 223). Millä tavalla "nousevia"? Enqvist ei huomaa, että hänen esityksensä on tässä yhtä hämärää kuin niiden "kvanttimystikkojen", joita hän arvostelee.

ATOMEJA JOULUPADAN ÄÄRESSÄ

Enqvistin mukaan vapaa tahto "näyttäisi olevan hyvin illusorinen, kuin hätäpäissä jälkikäteen annettu meriselitys" (s. 225). Vaikka Enqvist - nähdäkseni terveesti - "ei tohdi uskoa, että aivot toimisivat tietokoneen lailla" (s. 226), hän kuitenkin heti perään - pohtiessaan kysymystä, paneeko Pelastusarmeijan joulupataan rahaa vai ei - päätyy toteamukseen: "Periaatteessa, jos alkuehdot tunnettaisiin riittävän tarkasti, voisimme jopa laskea, miten (tilastollisessa mielessä) tulen toimimaan joulupadan ääressä." (S. 227) Tässä näyttäytyy hyvin selvänä materialismin kanta tietoisuuteen: Jos rakennettaisiin kyllin monipuolisen elektronisen ohjauksen avulla toimiva auto, joka tekisi katuverkoston ja liikenteen vaatimat väistö-, jarrutus- ja vauhdinantoliikkeet ulkonaisesti tavallisen ajajan tapaan ( siis ilman, että poliisi huomaisi mitään erikoista) ja vielä reagoisi tarvittavalla tavalla paikanmäärityskarttatietoihin suunnistaen risteilyohjuksen tapaan, silloin autolla olisi vähintään autonajajan tietoisuus "emergenttinä ominaisuutena". Lyhyesti sanoen: Jos on olemassa laite, joka simuloi (jäljittelee) inhimillistä käyttäytymistä niin, ettei mitattavia eroja ole simuloidun ja aidon käyttäytymisen välillä, emergenttisen materialismin mukaan on katsottava, että laitteella tai ohjelmalla on vastaava tietoisuus. Tai - Enqvistin esimerkein - jos rakennetaan laite, joka ohjelmoidaan tunnistamaan joulupadan hahmo ja siinä rahanpudotusaukko sekä pudottamaan tietyllä todennäköisyydellä raha aukkoon - tai olemaan pudottamatta - silloin tämä laite on suorittanut eettisen valinnan siinä missä ihminenkin, koska Enqvistin mukaan ihminen on juuri atomaaristen hiukkasten ohjaama laite.

UNOHDETTU MERKITYSTEN MAAILMA

Virhe on se, ettei oteta huomioon ihmisen olemusta tietoisena olentona: ihminen on tietoisuudessaan merkityksillä operoiva olento. Merkitykset eivät ole fysikaalisesti mitattavia asioita. Itsehavainnon avulla voimme kuitenkin vakuuttua niiden olemassaolosta ja kommunikaation tietä päätellä niiden olemassaolon myös toisten tietoisuudessa.

Merkityksiä voidaan toki simuloida koodaamalla niitä, mutta simuloidut merkitykset ovat vain merkitysten merkkejä, koodeja. Niiden käsittely tietokoneohjelmissa voi olla vain koodien vaihtoa toisiin koodeihin joidenkin sääntöjen mukaan. Lasketaanpa merkitysten koodeista mitä tahansa uusia koodeja ja koodien koodeja, ei saada tulokseksi merkityksiä, koska merkki ei voi muuttua tarkoitteekseen.

Vapaa tahto - tahto ylimalkaan - on kognitiivista toimintaa, jota ohjaavat arvo-merkitykset. Koska se edellyttää merkityksenmuodostuksen, sitä ei voi olla simuloiduilla "olennoilla" (ohjelmilla, ohjelmien säätelemillä laitteilla). Näyttää siltä, että kuvitelma simuloinnin kaikkivoipaisuudesta on tuottanut fysikalistien omituisen käsityksen, ettei vapaata tahtoa voi olla. Enqvistin esityksessä tämä virhe tuottaa paljon sekaannusta.

Lopullisesti Enqvist sinetöi esityksensä kapeuden teoksensa viimeisellä sivulla: "Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys" (s. 230). Tätä näköalan supistumista ei pysty korjaamaan esityksen eloisuus eikä rehevyyskään - valitettavasti, vaan tässä kohdassa alkaa tuntua siltä, että tyyli on ollutkin itsetarkoitus.

Toivo, että olisi vihdoinkin saatu teos, joka kykenisi rakentamaan siltaa kahden kulttuurin - luonnontieteellis-teknologisen ja humanistisen - välisen kuilun yli, sammuu kirjan loppuluvuissa. Ehkä välillä on jo olemisen porteilla pistäydytty, mutta avain osoittautuu vääräksi ja meidän on pakko edelleenkin jäädä hortoilemaan portinpieleen.