Luonnosmainen kommentti
Kun kaksi vankkaa tajunnan todellisuuden puolustajaa, joiden kummankin älynpeitset ovat vakaasti tanassa aikamme tieteenharjoituksen uusmaterialistista rintamaa vastaan, joutuu kuitenkin keskenään käsitteelliseen välienselvittelyyn (Lauri Rauhala: Tajunnan itsepuolustus, Tiedepolitiikka 1/96, ss. 35-42 ja K.V. Laurikainen: Rauhala ja kartesiolainen dualismi), ei auta muu kuin yrittää selventää näkemyserojen taustalla piileviä seikkoja (ja toivoa parasta, t.s. että ne olisivat luonteeltaan kielellisiä eroavuuksia, vaikkakaan niin ei nyt näytä olevan).
Rauhalan erinomainen ansio - ei vain psykologian filosofisen menetelmäkritiikin vaan koko kulttuurikeskustelumme kannalta - on siinä, että hän on vakuuttavasti - ja tyylillisesti herkullisen aforistisesti - pystynyt torjumaan kognitiotieteessä ja aivofysiologiassa esiin tunkeutuvan reduktionismin. Suorastaan friedell-mäisesti hän kohdistaa sanansa kirjansa "Tajunnan itsepuolustus" lukijalle: "Jos lukija kuitenkin käsityksissään yhtyy niihin tutkijoihin, joiden mukaan tajuntaa ei ihmisellä ole eikä sitä tarvita, hän voi lopettaa tähän. Jätän kuitenkin asianomaisen itsensä ratkaistavaksi, miten hän on ilman tajuntaa voinut ymmärtää lopettamisehdotukseni." Ja edelleen: "Täysin järjenvastaisilta tuntuvat myös eräiden tajunnan kieltävien kognitiotutkijoiden vaatimukset, että tajunnan sisällöllisten tilojen asemesta meidän tulisi puhua vain neurofysiologisista tiloista. Kuitenkin vain merkitykset voivat 'puhua' eli muodostaa myös neurofysiologisia kuvauksia. Miten voidaan ensin kieltää tajunnan merkitykset ja sitten vaatia operoimaan vain neurofysiologisilla merkityksillä?" (E.m. art., s. 40.)
Tähän perusnäkemykseen Laurikainen yhtyy, vieläpä innostuneesti. (Se on oikeastaan fyysikon taholta jo hyvin paljon, merkitseehän se jo periaatteellista fysikaalisen reduktionismin hylkäämistä.)
Tajunnan puolustus siis onnistuu täydellisesti, mutta miten käy "todellisuuden"? Ainakin päällisin puolin näyttää siltä, että Rauhala asettuu tajunta-materia -kaksijakoisuuden kannalle, jota Laurikainen puolestaan ei voi hyväksyä. Rauhala tosin korostaa tajunnan ja kehollisuuden välistä suhdetta vuorovaikutussuhteena, niin ettei tajuntaa voida redusoida kehollisuuteen, mutta hän katsoo kuitenkin aivotoiminnan tajunnan välttämättömäksi ehdoksi: "... myös keho aivoineen täytyy olla, jotta tajunnalla olisi elämyksellisyyden orgaaniset perusehdot" (Rauhala: Tajunnan itsepuolustus, Yliopistopaino 1995, s. 95) Mitä tarkoittavat nämä "elämyksellisyyden orgaaniset perusehdot"? Mahdolisesti niin, että jokin muukin tajunta kuin orgaanisiin perusehtoihin sidottu on mahdollinen. Muussa tapauksessa tämä olisi kai tulkittava periksi antamiseksi materialismille, sittenkin, eräässä tärkeässä suhteessa: Niin mukavaa kuin täällä on ollutkin kanniskella tajuntaa rikkaine merkityksineen, kehon kultatarjottimella, niin kehon kuollessa ei mitään jää. Ryhtymättä käymään kiistaa tällaisesta uskonkysymyksestä minun on kuitenkin pakko todeta, että Rauhalan näkemys on tässä yllättävän vahvasti behavioristinen: Se voidaan nimittäin tulkita niin, että tajuntaa, johon ei voida saada yhteyttä kommunikaation tietä, ei voi olla olemassa. Siis kommunikaatio olisi eräs tajunnan olemassaolon ehto. Voiko tähän väitteeseen olla kestävää loogista perustetta? Voi olla, että juuri tämä Rauhalan kanta on se, joka nostaa Laurikaisen intuition vastarintaan. - Palaan asiaan tuonnempana.
Nähdäkseni descartesilaisen tajunta-aine -dikotomian luonne tulee esille Rauhalan vahvasti korostamasta merkitys-tarkoite -erottelusta. Rauhala kirjoittaa: "Descartesin näkemys voidaan vielä asian ymmärtämiseksi pelkistää asetelmaan: merkitys-tarkoite. Tajunnassa on suuri määrä erilaisia merkityksiä ja todellisuuden oliot voivat olla niiden tarkoitteina." (E.m. art., s.37) Edelleen: "Katson, että se (merkitys-tarkoite -kaksijako) on kaiken järkevän ajattelun ja siten myös tieteen tekemisen välttämätön minimiehto." (S. 38)
Tämä on selvää, mutta jotta yksinkertainen sielu ei samastaisi tarkoitetta ja "esinettä", on kuitenkin korostettava sitä, että tarkoite voi olla myös "tajunnan sisäiseen tapahtumiseen kuuluva ilmiö" (e.m. teos, s. 50), mielikuva, muistikuva, tunnelma, tunnetilakin. Rauhala kirjoittaa: "On kuitenkin helppo havaita, että tällöinkin merkityksen ja tarkoitteen välinen ero säilyy. Ne eivät samastu. Mielikuvan ajattelu ei muutu siksi mielikuvaksi, jota ajatellaan." (E.m. teos, s. 59) Tämä "immanentti intentionaalisuus" esitetään kuitenkin ikäänkuin vähempiarvoisena, sivuasiana, päähuomion kohdistuessa merkitys-tarkoite -suhteisiin, joissa tarkoite on "esineellinen". Eikö kuitenkin esimerkiksi matematiikka ole sellainen laaja merkitysten maailma, jossa tarkoitteet ovat miltei aina mielensisäisiä esiintymiä, niin että ne puolestaan voivat esiintyä merkityksinä tarkoitteinaan jotkin hierarkiassa alempitasoiset matemaattiset objektit?
Jos otetaan jyrkästi berkeleylainen kanta, voidaan katsoa, että kaikki intentionaalisuus on itse asiassa "immanenttia intentionaalisuutta" eli että kaikki tarkoitteet ovat tajunnan sisäisiä, tosin eri tasoilla hierarkiassa. Siten "kynän" tarkoite olisi eräs havaintohahmo, joka kylläkin projisioidaan kehon ulkopuoliseksi. Tästä projisioinnista seuraa, että kommunikaatiossa on mahdollisuus viitata tarkoitteen ulkomaailma-vastineeseen, jolloin parhaassa tapauksessa mahdollistuu intersubjektiivinen kieli. Kysymys intentionaalisuuden luonteesta ei siis ole vähäpätöinen.
Olen jonkin verran yllättynyt siitä, että Rauhala näyttää olevan melko kaukana "berkeleylaisuudesta". Torjuessaan sinänsä mainiosti merkityksen rinnastamisen aivofysiologiseen tilaan hän käyttää kuitenkin eräässä yhteydessä mielestäni outoa perustetta:"... merkityksiä voidaan vaivatta irrottaa aivoista ja tajunnastakin. Yliopiston kirjaston maanalaiset hyllymetrit ovat täynnä yksilöllisistä aivoista ja tajunnoista eristettyjä merkityksiä". (E.m. art., ss. 39-40.) Onko tässä tapahtunut jokin sekaannus? Hyllymetrit ovat täynnä merkkejä, mutta käsittääkseni vastaavat merkitykset syntyvät tajunnassa, jossa ne tulkitaan, t.s. jossa muodostetaan merkityksiä, jotka likipitäen vastaavat merkintekijän tajunnassa esiintyneitä merkityksiä. "Likipitäen" on tässä tärkeä sana, sillä saattaahan esimerkiksi hyvin etäisestä, muinaisesta kulttuurista jääneistä merkeistä rakentamamme merkitysten maailma olla parastakin tulkintaa yritettäessä sittenkin varsin etäällä lähtökohdastaan, pakostakin, kulttuurien erilaisuuden vuoksi. Ja vaikka meillä olisi hyllymetreittäin jonkin meille kokonaan avautumattomalla "lineaarikirjoituksella" laadittuja merkkejä, niiden kätkemä merkitysten maailma ei olisi olemassa - muuten kuin potentiaalisesti, ehtona se, että joku joskus pystyisi löytämään nuo merkitykset.
Luonnollisesti yksilöllisessä kokemusmaailmassa syntyvien merkitysten ilmaiseminen ja säilyttäminen "pysyvinä", eristettyinä merkkeinä - kuten kirjoituksena - helpottaa vastaavanlaisten merkitysten aktualisoitumista merkkejä tutkivan yksilön tajunnassa. Kysymys on kommunikaatioyhteydestä tajuntojen välillä. Olettamus jonkinlaisesta "kollektiivisesta tajunnasta", joka jollakin tavalla kannattaisi merkityksiä ilman yhtäkään yksilöllistä tajuntaa, on mielestäni vailla perustaa. Kulttuurilla on nimenomaan valtaisa tehtävä huolehtia siitä, että aina on riittävästi yksilöllistä tajuntaa, jonka kautta säilyy kommunikaatioyhteys joka hetki suunnattomasti kasvavaan merkkientakaiseen merkitysten maailmaan, tajuntaa, joka aktivoi sen.
- - -
Mielestäni syvällisin kysymys merkitys-tarkoite -suhteen tarkastelussa on se, mikä erikoisasema on niillä tarkoitteilla, jotka luokittelemme "esineiksi" - tai yleisemmin fysikaaliseen maailmaan kuuluviksi. "Kynän käsitteellä ei voi kirjoittaa", esittää Rauhala. Eipä tietenkään, mutta siitä ei seuraa, että kynä esineenä olisi ainoa "kynä", jolla voi kirjoittaa. Mielikuvituksessani voin toki kirjoittaa kuvittelemallani kynällä ja unessa "unikynällä". Tähän voidaan huomauttaa, että nämä kirjoittamiset poikkeavat "todellisesta kirjoittamisesta". Mutta miten on "unikynällä" kirjoittamisen laita unessa ollessa? Enkö koe sitä unessa aivan todelliseksi kirjoittamiseksi? Se, että tarkoitteella - erotukseksi merkityksestä - voidaan "toimia", suorittaa tekoja, ei siis kelpaa kriteeriksi erottamaan fyysistä muiden tarkoitteiden maailmasta.
Ns. arkielämässä pidämme itsestään selvänä, että aina erotamme valvetodellisuuden unitodellisuudesta, "ulkoisen" todellisuuden "sisäisestä". Havaintopsykologia ja varsinkin kehityspsykologia kertovat kuitenkin, ettei tämä erottelu suinkaan ole tarkkaa. Puuttumatta tässä näihin tarkasteluihin esitän vain lyhyesti käsitykseni: Jaottelu "ulkoisiin" ja "sisäisiin" esiintymiin - esineisiin ja kuvitelmiin, aineelliseen ja aineettomaan jne. - tapahtuu merkitysten piirissä. Yksilön on opittava hahmottamaan maailma näiden merkityserojen mukaisesti. (Sosiaalisaatio, kulttuurin siirto, on tässä luonnollisesti keskeisen tärkeää - sen osoittaa kehityspsykologia.)
Nimenomaan ei siis ole niin, että ihmiselle olisi "annettuna" erikseen tarkoitteet, joista eräät olisivat ehdottomasti fyysisiä, toiset mielikuvia, eräät unikuvia. Ei, vaan merkitysten verkko "repeää" näiksi eri merkityslaaduiksi, jotka ryhmittelevät tarkoitteet todellisuuden osa-alueiksi (ulkoiseen, yksilön sisäiseen jne.). Tämän näkemyksen mukaisesti eivät siis mitkään tarkoitteet ole sen "todellisempia olioita" kuin toisetkaan. Todellisuuskäsitykset syntyvät pitkän sosialisaatioprosessin kautta. Kiinnitämme huomiomme yleensä vain tuon prosessin lopputulokseen, joka tuntuu jokseenkin ongelmattomalta. Mutta kannattaa kysyä todellisuuden luonnetta tuon prosessin kestäessä. - Mikä mahtoi olla se todellisuus, jossa esimerkiksi vajaan vuoden ikäinen Vesa-poikani nimitti "kukaksi" paitsi puutarhan tavallisia värikkäitä olioita myös auringon kuvajaista vedessä ja kirkkaanvärisiä vaatteita pyykkinarulla! Kukat - ei-kukat -dikotomia, maailman kahtiajako, vetää vertoja Descartesin dualismille - on ehkä viehättävämpikin.
Jos kohta aineellisiksi kutsumillemme esiintymille ei voidakaan antaa mitään absoluuttisen todellisuuden arvoasemaa, on niillä kuitenkin eräs huomattavan merkitykselliseksi osoittautunut erityispiirre: ne ovat suhteellisen pysyviä ja invariantteja. Sellaiselle "puhuvalle oliolle" kuin ihmiselle tällainen todellisuuden esiintymismuoto voi olla ratkaisevan tärkeä. Jos nimittäin aiotaan kunnolla kommunikoida, niin sen esiintymän, johon viitataan, tulisi olla olemassa ainakin sen verran aikaa, että viestin vastaanottajakin ennättää hahmottaa viittauskohteen. Mitä meidän rattoisasta seurustelustamme - jota sanotaan kulttuuriksi - olisi tullut, jos kaikki tapahtumat täällä olisivatkin ohimeneviä välähdyksiä kuin tähdenlennot?
Olen taipuvainen ajattelemaan, että aine on välttämätön ehto kommunikaatiolle. Mutta se ei suinkaan ole sama asia kuin että aine olisi välttämätön ehto olemassaololle. Siihen nähden, miten rikas yksilön elämysmaailma on, vain pieni osa siitä on parhaassakin tapauksessa kommunikoitavissa yksilöitten keskinäisessä kanssakäymisessä. Siitä on pääteltävä, ettei olemassaoloa voi mitenkään rajoittaa vain kommunikoituvaan osaan merkitysten maailmaa eikä kieltää todellisuutta ei-kommunikoituvalta osalta tajunnan sisältöä. Oman tajunnan osalta tätä uskaltaa pitää yksilölle selviönä. Mitä vierassieluiseen tulee, sellaisen olemassaolosta, johon meillä ei ole lainkaan kommunikaatioyhteyttä, emme voi väittää mitään - juuri siksi, että tuo kommunikaatioyhteys puuttuu. Uskoa voidaan - suuntaan tai toiseen.
Rauhalan ja Laurikaisen erilainen käsitys aineen luonteesta on eräissä yhteyksissä tuottanut väärinkäsityksiä puolin ja toisin. Rauhala on mielestäni aivan oikeassa torjuessaan "panpsykismin" ja korostaessaan seuraavaa päättelyä: Siitä, että koemme maailmamme esiintymät merkityksinä - eli elämme "henkistä elämää" - ei seuraa, että nuo esiintymät kokisivat maailman merkityksinä - tasolla tai toisella. Arvelen tietäväni, että eräät Laurikaisen ilmaisut ovat johtaneet Rauhalan taholla tällaiseen tulkintaan. Onhan Laurikainen korostanut sitä kvanttifysiikan käsittelemät hiukkaset "tekevät valintoja" ja "käyttäytyvät ikäänkuin niillä olisi vapaa tahto". Onpa tuo "ikäänkuin" saattanut jäädä poiskin. Olen huomannut Rauhalan tulkinneen tämän niin, että Laurikainen olettaa hiukkaselle jonkinlaisen alkeellisen kognition, päätöksentekokyvyn. Psykologinhan on hiukan vaikeaa ajatella "valintoja" ilman kognitiivisia prosesseja.
Hiukkasprosessin kuvailussa "valinta"-sana johtaa kieltämättä helposti väärinkäsityksiin. Kysymyshän on ns. stokastisesta valinnasta - yksinkertaisesti siitä, että jokainen tilanne sisältää potentiaalisia vaihtoehtoja (joiden toteutuminen on todennäköisyysjakautuman määräämää) ja näistä vaihtoehdoista yksi toteutuu, aktivoituu, samalla kun muut suljetaan pois. On huomattava, että tälle voidaan löytää analoginen tilanne behavioristisesta psykologiasta, kun tarkastellaan yksilön käyttäytymistä yksinkertaisimmassa yritys-erehdys -oppimisessa: Alkutilanteessa, jossa ei ole mitään oppimista tapahtunut eikä siis mitään edellytyksiä päätöksenteolle, kognitio voidaan jättää huomioonottamatta ja käyttäytyminen näyttäytyy "valintana summamutikassa". Stokastisen valinnan kuvaus on matemaattisesti oleellisesti sama tässä kuin hiukkasen tapauksessa.
Mistään kognitiosta tai "henkisestä" ei kummassakaan tapauksessa ole kysymys. Yhteyden näkeminen ei silti ole merkityksetöntä: Vastakohtana fysikaalisen makromaailman (likimääräiselle) deterministisyydelle kvanttimaailman ilmiöissä, elementtitasolla tarkasteltuna, voidaan todeta sama aidon indeterministisyyden tuoma perusrakenne kuin esineellistetyn elävän yksilön käyttäytymisessä. (Huomattakoon, että jo alkeellisinkin oppimisen ilmiö tuottaa toki perustavaa laatua olevan eron.) Tajunnan ilmiöistä tässä ei ole kysymys.
Ymmärtääkseni Laurikainen on myös halunnut korostaa kvanttifysiikan erikoisesti esiinnostamaa tilannetta: Kun klassillisessa fysiikassa, varsinkin mekaniikassa, tarkoitteitten projisioituminen ulkomaailmaan on ollut ongelmaton asia, kvanttifysiikassa sensijaan, heti kun siirrytään "tulkintaan", operoidaankin mielikuvilla. Tuolloin tarkoitteita on - "perinteitä noudattaen" - yritetty projisioida ulkomaailmaan, mutta tuo projisiointi on varsin kyseenalaista. Helppoa keinoa viitata totutulla tavalla välittömästi "ulkoiseen esinetodellisuuteen" ei meillä nyt olekaan.
- - -
Summa summarum: Pidän kyseenalaisena Rauhalan esittämää Descartesin näkemyksen pelkistämistä asetelmaan merkitys-tarkoite siten, että "tajunnassa on suuri määrä erilaisia merkityksiä ja todellisuuden oliot voivat olla niiden tarkoitteita". Ainakaan ei voida tehdä sellaista yksinkertaistusta, että kokemuksemme olisivat merkityksiä (res cogitans) ja tarkoitteet fyysisen tason olioita (res extensa). Eikö luontevampaa ole - Rauhalankin järjestelmän puitteissa - ajatella, että merkitysten maailma jakautuu yksilön kokemuksessa (sosialisaation tuloksena, kulttuurista riippuen) todellisuuden eri tasoja tai laatuja (esinemaailma, mielikuvitusmaailma jne.) tarkoittaviin merkityskategorioihin.