(Esitelmä Jyväskylässä 1994)
Arvioidessani Kanava-lehteen Lauri Rauhalan teoksen "Henkinen ihmisessä" kirjoitin otsikoksi: "Löydetty: ihminen". Tuo saattoi olla hämmästyttävä toteamus minulta, emeritusprofessorilta, joka olin koko elämäni ajan tehnyt työtä psykologina ja jonka siis olisi pitänyt löytää ihminen jo uransa alussa.
Kun silmään taaksepäin niitä vuosikymmeniä, joiden aikana tein "virallista tiedettä" ensin psykologiassa, sitten sosiaalipsykologina, näyttää nyt tosiaan siltä, ettei koko tuona aikana tutkimuksen kohteena oikeastaan ollut "psyyke" - mitä sillä sitten tarkoitettaneenkin - varsinainen ydinihminen, minä maailmansa keskellä. Eikä ole vieläkään, jos tarkastellaan valtavirtauksia.
"Cosi fan tutte, niinhän kaikki tekevät", voisin puolustautua, sillä en suinkaan ollut mikään yksinäinen syntinen vaan - varsinkin nuorena - tiukasti mukana kulloisessakin uutuudessa: tutustuin jokaiseen vanhaan ja uuteen älykkyys-, kätevyys- ja luonnetestiin, Rorschachiin ja muihin projektiivisiin menetelmiin aina Szondin "Schicksalsanalyysia" myöten. Tutkin ammatinvalinnanohjauksessa käytettyjen testien validiteettia. Olin siinä joukossa, joka Eino Kailan seminaarissa sai ensi kerran kuulla Toivo Vahervuon esittelemästä faktorianalyysista, joka Kailan mukaan "ei ollut enää mitään vähäpätöistä, ei, se voidaan jo ottaa vakavasti". - Kehitin sitten testejä johtajaominaisuuksien mittaamiseksi. Tein niistä väitöskirjaa, testasin, testasin ja taas testasin. Ja sitten istuin viikkokausia uimahoususillani mökin pihalla, pistelin sukkapuikolla neulakortteja ja laskin kynälläni korrelaatioita ja niistä faktoreita. Sovelsinpa vielä Ahmavaaran keksimää transformaatioanalyysiakin. Mitä kauemmaksi etenin koehenkilöistä, ihmisistä, sitä hienommalta ja vakuuttavammalta tieteeni tuntui.
Jonkinlaisena puolustuksena voin nyt kauas taakseni silmätessäni todeta, että oma "ydinminäni" ei aivan viimeistä sopukkaa myöten tainnut olla tässä touhussa mukana, koska pro gradu -työni jälkeen kirjoitin runokokoelmani "Tietämättä mistään" (1950) runossa "Olin kuollut" hiukan ulkopuolisesti mm.:
"...Tartuin kaikkiin lukuihin, joita eteeni asetettiin,
ja laskin niistä toisia lukuja,
jotka olivat viisaampia kuin edelliset,
ja vielä niistäkin uusia lukuja,
jotka olivat hyvin viisaita.
Luin paljon sanoja monilta sivuilta,
joita olivat tehneet sellaiset,
jotka ovat hyvin taitavia tekemään sanoja sivuille.
Suoritin tutkintoja:
Puhuin paljon sanoja, kun annettiin merkki, että on
puhuttava sanoja..."
Ja myöhemmin - joskus jo dosenttina ollessani - tein psykologikokouksessa Jyväskylässä ravintolaillassa "Rotatorien marssin", jonka äkkiä koottu kvartetti saman tien lauloi "Toreadorien marssin" sävelellä:
"Faktoreita ekstrahoin.
Niillä kaikki pulmat voittaa voin.
Korrelaatioita vain,
kunhan riittää, niistä kirjan sain.
Rotatoin,
ma senkin voin.
Ja sillä lailla minä tieteen loin."
Jos yhden psykologin toilauksiin vielä voidaankin suhtautua kevyen ironisesti, ei psykologian tilaa kokonaisuudessaan saata enää sivuuttaa ihan yhtä kevyesti, onhan se selvästikin vaikuttanut syvästi käsitykseen ihmisestä ja hänen suhteestaan maailmaan. Ja mitä siitä tässä suhteessa olisi sanottava?
Lyhyesti: psykologia on tuhonnut ihmisen ihmiseltä, häivyttänyt sielun kuvan siitä peilistä, josta ihminen on pyrkinyt tarkkailemaan omaa olemustaan. Ja tuloksena alkaa kohta olla "uuspiittaamaton" hirviö, joka voi selittää "tieteellisesti" pois vastuunsa tekemisistään - eli niinkuin Rauhala mainitussa teoksessaan kirjoittaa psykologiassa vallitsevan biologisen suuntauksen vaikutuksesta:
"...selittelemme monisanaisesti, miten ne ja ne ulkoiset tekijät aiheuttivat, että teimme kuten teimme. Halvaannutamme henkisen valinta- ja ratkaisuvallan palauttamalla toimintamme pitkiin menneisyydestä johdettuihin kausaaliketjuihin. Siten myös itsekkäät ja alhaisetkin tekemisemme saavat selityksensä ja monasti mielestämme myös toteuttamisen oikeutuksensa." (Ss. 114-115)
Rauhala kutsuu tällaista osuvasti "verukeajatteluksi".
Miten tällaiseen tilanteeseen "virallisessa psykologiassa" on tultu?
Psykologian biologiaperustainen valtavirtaus on nähtävä sen 1600-luvulla vauhtiin lähteneen luonnontieteellisen asennoitumisen osana, joka selvimmin ilmenee Baconin käsityksessä tieteellisestä menetelmästä ja joka on vienyt ahtaan rationalistis-materialistisen maailmankuvan ylivaltaan. Sen mukaan myös tieto ihmisen käyttäytymisestä on sekin saavutettavissa vain kontrolloiduissa, toistettavissa kokeissa, joissa tarkastelun kohde on irroitettu kokonaisuudesta ja päätelmät tehdään jokaisen nähtävissä olevien havaintojen pohjalta. Selvimmin tämä luonnontieteellinen tarkastelutapa on näyttäytynyt behaviorismissa (Bechterew, Pavlov, J.B. Watson). Tämän suuntauksen vaikutuksesta psykologiassa on pitkään säilynyt itsestäänselvyytenä myös ankaran deterministinen käsitys ihmisen käyttäytymisestä. (Determinismi ei ole ollut vain behaviorismille ominaista, vaan se on vallinnut myös Freudin ajattelua ja psykoanalyysia. "Syyt" on vain siirretty tiedostamattomaan, mikä on tarjonnut paremmat mahdollisuudet deterministisille spekulaatioille.)
Hahmopsykologia ("hahmopsykologien manifesti" 1912) auttoi irtautumaan suoranaisesta, yksinkertaistavasta assosiaatiopsykologiasta. Se olisi voinut ohjata tutkimusta psyyken luonteen paremman ymmärtämisen suuntaan korostaessaan sielunelämän kokonaisvaltaisuutta, holistisuutta (esim. Eino Kailan "Persoonallisuus"). Mutta kun tärkeimmät löydökset oli tehty ja kokeellisen tutkimuksen mahdollisuudet "ammennettu tyhjiin", mielenkiinto hahmopsykologiaan lopahti. Siitä tehtäviä johtopäätöksiä ei myöskään filosofiassa viety loppuun asti.
Tunnusomaista viime vuosikymmenille on psykologiassa ollut sitoutuminen menetelmiin ja alistuminen niiden asettamiin rajoituksiin. Testipsykologiassa viimeinen ajattelun lehahdus sammui kyyniseen toteamukseen: "Älykkyys on sitä, mitä älykkyystesteillä mitataan". - Faktorianalyysi ei ole yhtään lisännyt testipsykologian syvällisyyttä. "Psykologisia ominaisuuksia" mitataan nyt faktoritesteillä, joista voidaan sanoa: "Faktori ilmaisee sitä ominaisuutta, jota kyseisen faktorin faktoritesteillä mitataan."
(Jos joskus yritetään harjoittaa korrelaatiotutkimusten pohjalta "ymmärtävää psykologiaa", se tapahtuu tavallisesti niin, että korreloivista variaabeleista toinen katsotaan syyksi ja toinen seuraukseksi. Otan vähän karrikoidun esimerkin sosiologian piiristä: Tutkittaessa erilaisia paikkakuntia todettiin, että niillä paikkakunnilla, joilla järjestettiin urheilukilpailuja, esiintyi myös enemmän juopumuspidätyksiä. Johtopäätös: Urheilu aiheuttaa juoppoutta. Toisin päinhän ei voi olla: ei voi ajatella, että juopumukset tuottaisivat urheilukilpailuja!)
Siirryttyäni sosiaalipsykologiaan (1960-luvun alussa) en voinut enää tarkkaan seurata yksilöpsykologian kehitystä, mutta sellainen kuva minulla on, ettei ainakaan differentiaalipsykologiassa ole tapahtunut mitään oleellista muutosta. Joillakin alueilla painopiste näyttää siirtyneen aivotutkimukseen ja psykologinen tutkimus muuttuneen suorastaan aivofysiologiaksi. Motivaatiopsykologia - yrittäessään etsiä motivaation "yleisiä säännönmukaisuuksia" - käsittelee ihmistä eläinlajina. "Tekoäly"-keskustelu taas on kuvaava osoitus siitä, miten taipuvaisia ollaan tarkastelemaan ihmistä jonkinlaisena informaationkäsittely-laitteena.
Vaikka variaabeleitten väliset yhteydet psykologiassa poikkeuksetta ovat korrelatiivisia, todennäköisyyksille rakentuvan stokastisen prosessin käsite näyttää edelleen vaikeasti omaksuttavalta. Ajattelun pohjalla kummittelee jatkuvasti determinismi: "Selitetään" niin ja niin monta prosenttia varianssista. Tausta-ajatus on, että jos voitaisiin ottaa huomioon kaikki perinnöllisyys- ja ympäristötekijät, päästäisiin sadan prosentin selityksiin! Tutkimuksen keskeneräisyys muka vain on esteenä.
Psykologian valtavirtauksille psyyke on yhä edelleen jokseenkin tuntematon asia. Luonnontieteellisen kokeellisen tutkimuksen tietä siihen ei päästä käsiksi. Mutta kokeellinen tutkimus on helppoa ja mukavaa. Aina tulee tuloksia. Se on pääasia psykologiassa. On turhaa niuhottaa siitä, ettei kohteena olekaan psyyke. "Kaikki, mitä taiteilija sylkee, on taidetta!" Eikö siis kaikki se, mitä psykologin tietokone sylkee, ole psykologiaa!
Psykologian tutkimustavat tuovat mieleen vanhan tarinan miehestä, joka etsi iltamyöhällä kadottamiaan avaimia lyhdyn valopiiristä. Kun sivullinen tarjoutui auttamaan ja kysyi, mihin mies arveli avaimien pudonneen, mies viittasi läheiseen puutarhaan: "Tulin puutarhan kautta. Sinne jonnekin ne ovat voineet pudota." - "No, miksi ihmeessä sitten etsitte niitä tästä?" - "Tässä on paljon valoisampaa ja mukavampaa etsiä."
- - -
Mitä tarkemmin biologiaperusteisen psykologian valtavirtausta katselee, sitä suuremman arvon antaa "humanistiselle psykologialle", fenomenologialle (Husserl, Hartmann) ja eksistentiaalifilosofialle (Heidegger) rakentuvalle tarkastelulle, jota meillä ansiokkaasti edustaa jo mainitsemani Lauri Rauhala. Siinä psyyke ymmärretään ratkaisevasti henkiseksi ja yksilölliseksi, merkityksillä operoivaksi minäksi.
On toivottavaa, ettei humanistinen psykologia jää vain psykoterapian harjoittamisen yhdeksi suuntaukseksi vaan omaksutaan peruslähtökohdaksi psykologiassa ja ihmisen ja todellisuuden suhdetta tutkivassa filosofiassa.
On oltu kauan piilosilla psyyken kanssa. Kun varsinaisen ihmistutkimuksen kohde nyt näyttää löytyneen, tutkimus voidaan hiljalleen ja nöyrästi aloittaa. Helppoa se ei ole, koska kokeellisella menetelmällä ei ole paljoa käyttöä. Paha kyllä pelkkä ajattelukaan ei riitä. Tarvitaan ymmärtämistä.