(Luonnonfilosofian Seurassa 1994, elokuussa)
Ne keskustelut, jotka paikallaolijat kokivat aika ajoin melko kiivainakin, näyttäytyvät nyt paperilla varsin asiallisina ja hedelmällisesti toisiaan täydentävinä. Tietoteoreettiset, epistemologiset toteamukset ovat pääpiirteissään jotakuinkin yhteenkäyviä. Eroa esiintyy lähinnä arvostuksissa - eräät osanottajat näkivät filosofiset tarkastelutulokset kulttuurille erittäin merkitsevinä, joidenkuiden suhtautumista taas voisi luonnehtia asenteeksi: "Ei mitään uutta auringon alla!"
Koska keskustelussa ei yleensä korostu se, mistä ollaan samoilla linjoilla vaan pikemminkin eroavuudet - usein jopa pienet ja sanojen erilaiseen käyttöön liittyvät - on syytä jälkikäteen tuoda selvästi esiin se, mistä ainakin useat keskustelijat näyttivät olevan yhtä mieltä:
K. V. Laurikainen korostaa Borniin, Heisenbergiin ja Pauliin viitaten (s. 3), ettei "kvanttimekaniikka voi kuvata itse atomimaailmaa vaan ainoastaan meidän tietoamme atomimaailmasta".
Stig Stenholm viittaa itse asiassa samaan useissakin "teeseissään" (selosteessa sivujen 21 ja 23 välissä): "9.1 ... Luonto ei ole yhtä kuvauksemme kanssa." - "13. Todellisuuden aito luonne on transendentti." (Tässä käytetty "transendentti"-sanaa myöhemmän keskustelun perusteella tarkoittamassa ei kokemukseen eikä päättelyyn perustuvaa.) - "16. ... fysiikan sovellutusalue on rajoitettu ja sen tarjoama luonnon kuva on inhimillisten ilmaisukeinojen määräämä." - "16.3 Kvanttifysiikan muodollinen rakenne on matemaattisten käsitteittemme ja kielemme ilmaisukeinojen rajoittama."
Stenholmin kanta ei tule näkyviin ainoastaan näissä lyhyissä "teeseissä" vaan myös myöhemmässä keskustelussa, parhaiten seuraavassa toteamuksessa (s. 37): "Minä ymmärrän sanan 'todellisuus' tai 'reality' sinä kokonaisuutena, josta yritämme oppia jotakin. En muista liittäneeni tähän olioon yhtään ominaisuutta tai väitettä paperissani." Hänen puheensa tässä yhteydessä värin ja fotonin olemassaolon ongelmasta on hyvin syvällinen viittaus. (Miksi Stenholm ei viehäty sitten enemmästä ontologisesta keskustelusta, lienee osa yleisempää kysymystä, miksi ihminen yleensä pyrkii varsinkin julkisuudessa sitoutumaan tiukasti rooliinsa - tässä tapauksessa "pragmaattisen fyysikon" rooliin.)
Ilkka Niiniluoto alustuspuheenvuorossaan referoi yleensä erilaisia käsitystapoja, joten hänen omasta kannastaan on vaikea saada sillä perusteella selvyyttä. Eräät korostukset ja myöhempi keskustelu kuitenkin viittaavat siihen, että hän on omaksunut fysikalistisen lähtökohdan ja vierastaa muiden tieto-opillista kantaa "kantilaisuutena". Tästä tuonnempana.
Raimo Lehti yhtyy Laurikaisen, Stenholmin ja Rainion kantaan ensimmäisessä puheenvuorossaan hyvin selvästi (s. 30): "... on ilman muuta selvää, että tapa millä lähestymme luontoa, on ihmisestä riippuvainen. Eikä riippuvainen ainoastaan yksilöstä vaan koko historiallisesta kehityksestä, joka on johtanut nykyiseen tapaamme lähestyä fysikaalisia ilmiöitä." - On hiukan paradoksaalista se, että Lehti on tieteenhistoriaan paneutuessaan väistämättömästi nähnyt tämän, mutta suhtautuu kuitenkin innostumatta, penseästi tästä tehtäviin tieto-opillisiin johtopäätöksiin. Hän ei sittenkään ilmeisesti ole sisäistänyt asiaa, koska hän myöhemmissä puheenvuoroissaan julistautuu "naiiviksi realistiksi" (s. 35) eikä näe aineen olemassaolon kysymyksessä mitään problemaattista.
Hyvin selkeästi edellä kuvattu tieto-opillinen kanta tulee esille Erkki Huhmarin puheenvuorossa (ss. 42-43), jossa hän mm. toteaa (s. 43): "Ulkoinen todellisuus voidaan ymmärtää ainoastaan laajojen monimutkaisten abstraktioiden kautta. Ne taas ovat ihmisen sisäisen mielen luomia käsitteitä." (Vaikka Huhmar puheessaan korostaakin ihmisen aktiivisuutta todellisuuden rakentamisessa, tämä ei näy riittävästi kuviosta, joka voi antaa aihetta vääriin tulkintoihin S:n, "riippumattoman todellisuuden", ja S':n, "ihmisen sisäisen todellisuuden" välisestä suhteesta.)
Edesmennyt Eino Kailakin pääsi osallistumaan keskusteluun Pentti Lindforsin henkiin herättämänä, kun hän, Lindfors, muistutti (s. 39) Kailan määritelmästä, jonka mukaan "fysikaalinen todellisuus on havainnon invarianssi". Kerrassaan mielenkiintoinen lisä keskustelun epistemologiseen osaan! - Lindfors itse kiteytti kantansa (s. 39): "Olen eri mieltä kuin Lenin ja Niiniluoto siitä, että on olemassa havaitsijasta riippumaton objektiivinen todellisuus, josta saamme yhä tarkempaa tietoa, mutta emme koskaan lopullista tietoa. Jos me saisimme jostain lopullisen tiedon, mistä me tietäisimme, että olemme tai emme ole sitä saaneet. Siinä on paradoksi."
Kaiken kaikkiaan siis epistemologisessa keskustelussa näytti olevan runsaasti yhtymäkohtia.
Kuitenkin, vahva näyttö siitä, että todellisuus, josta voimme puhua, on ihmisen hahmotustapahtuman tulosta, on tosiseikka, että vakavassa keskustelussa syntyy aina erimielisyyksiä - joko pelkästään kielelliseksi tulkittuja tai pohjimmaisen näkemyksen, uskon, erilaisuudesta johtuvia. Niin nytkin!
Luonteeltaan kielellisenä pitäisin aina tunteita kuohuttavaa pohdintaa todellisuuden irrationaalisesta aineksesta (siitäkin huolimatta, että tämän huomautukseni johdosta joutuisin heitetyksi pahnoille niiden joukkoon, "jotka eivät ymmärrä Paulia"). Väärintulkintoja syntyisi keskustelussa vähemmän, jos tätä sanaa kartettaisiin ja puhuttaisiin kvanttimekaniikan esiintuomasta mikrotapahtumisen aidosta indeterministisyydestä, joka näyttäytyy yksittäistapahtumien ennustamattomuutena. Tästähän seuraa, että aktualisoituva todellisuus poikkeaa aina ennusteesta, koska aktualisoitunut jakautuma on finiitti ja teoreettinen puolestaan infiniitti (ainakin tarkasteluissa, jotka perustuvat Schrödingerin yhtälölle). Jos tämä indeterminismi kaikkine seurauksineen otetaan todesta - eikä vain pragmaattisesti tyydytä idealisointeihin - ja varsinkin, jos vältetään klassisen fysiikan tuomien mielikuvien sekoittamista mukaan, olen varma, että tutkijan asenne (ja usko mahdollisuuksien maailman tyhjentymättömyyteen) muodostuu hyvin samaksi kuin puhuttaessa todellisuuteen sisältyvästä "irrationaalisuudesta".
(Ilmeisesti indeterministisen todellisuudenkäsityksen vankkaa omaksumista on fyysikkojen keskuudessa edelleen estämässä se, että teoreettisissa (ensemble-) ennusteissa käytetään determinististä Schrödinger-yhtälöä, joka "tuottaa hyviä tuloksia" ja unohdetaan näin tapahtunut idealisointi, jota edellä jo kuvasin - se, ettei ennuste voi olla periaatteessakaan täsmälleen aktuaalistuvaa todellisuutta vastaava.)
Varsinainen filosofinen perusnäkemysten ero tuli esiin puhuttaessa aineen luonteesta. Ilkka Niiniluoto ja Raimo Lehti ottivat myöhemmissä puheenvuoroissaan fysikalistisen kannan, jonka mukaan postuloidaan ilman perusteita ihmisestä riippumattoman aineellisen todellisuuden olemassaolo. Pelkästään jonkinlaiseen "common sense'iin" nojautuen tämä suunta piti itsestään selvänä, että "täytyy hyväksyä myös se, että maailma oli olemassa ennen ihmistä" ja että "tuossa maailmassa oli vuoria, merta, alkueläimiä jne." ja vielä, että "aine oli olemassa ennen ihmistä" (Niiniluoto, s. 34). Kun Kieseppä kysyi, oliko myös elektroneja, Niiniluoto vastasi: "Kyllä elektronejakin oli. Kukaan tosin ei ollut nimittämässä niitä elektroneiksi. Se, että me kuvaamme ne tietyllä tavalla - annamme niille nimen ja jäsennämme ne eroon jostain muista maailman olioista - tapahtuu kielen kautta, mutta kyllä ne olivat olemassa ennen ihmistä."
Niiniluoto on tässä heikolla pohjalla kahdessa suhteessa: Ensiksikään maailmamme jäsentäminen Leil tapahdu kielen kautta vaan on paljon primäärisempi asia - kaikki havaintoaines ja vastaavasti mielikuva-aines on jäsennettyä maailmaa. Näinollen voidaan toiseksi kysyä, mitä "ne" ovat, jotka ovat havainto-, kuvittelu- ja päättelymaailmastamme riippumattomasti olemassa. Niiniluodon "ne" ei voi viitata mihinkään kommunikoitavaan. Sensijaan voidaan hyvinkin uskoa, että "jotakin" on ihmisestä riippumatta, mutta tuo "jokin" ei ole "niitä" (ainetta, vuoria, elektroneja).
Keskustelussa tästä asiasta Tapio Hyvönen huomautti Niiniluodolle terävästi siitä, miten 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin asti oli olemassa erillinen "lämpöaine", "caloricum" (s. 39). Tämä oli niin hyvä huomautus, että keskustelun olisi pitänyt jatkua siitä edelleen. Koetan tehdä sen tässä:
Jos siirtyisimme vuoteen 1800 ja kysyisimme Niiniluodolta, oliko lämpöaine olemassa ennen ihmistä, hänen olisi aivan ilmeisesti vastattava: "Oli. Tosin vasta ihminen nimitti sen lämpöaineeksi." Näiden puheittensa vuoksi 1946 jälleensyntynyt Niiniluoto olisi nyt pulassa. Arvattavasti hän yrittäisi vastata: "Tietysti ne ilmiöt, joita tosin harhaanjohtavasti kutsuttiin lämpöaineeksi, olivat olemassa." Mutta nyt voidaan kysyä edelleen: "Siis mitkä ilmiöt?" Vastaus voi olla vain samaa tyyppiä kuin edellä: ilmiöt, joita kutsutaan jollakin muulla nimellä. Mutta mistä me tiedämme, etteivät nuo uudet nimet (molekyylien liike ja "törmäykset" tms.) ole yhtä harhaanosuvia kuin "lämpöainekin"? - Ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että Niiniluodon kanta on itse asiassa varomatonta naiivia realismia - uskoa aineeksi nimetyn oliomaailman olemassaoloon ilman perusteluja.
Kokonaiskulttuurin kannalta arveluttavaksi naiivin realismin tekee se, että aineen riippumattoman olemassaolon uskosta on vain askel uskoon, että kaikki olemassaoleva rakentuu aineesta, on pohjimmaltaan aineellisia ilmiöitä ja vain niitä, sanalla sanoen ankaraan materialismiin.
Toistan vielä oman kantani edellä esitettyä taustaa vasten. Aine aineen merkityksessä voi olla olemassa vain merkitysten maailmassa. Kun tämä merkitysten maailma on sellainen, että sitä jäsennetään aikaulottuvuutta käyttäen, silloin voidaan tuossa jäsentelyssä ilmiöitä sijoittaa kohtaan "ennen ihmistä" (tai "ihmisen jälkeen"), mutta tällöin - se huomattakoon - ihmistä tarkastellaan fyysisenä, tiettyyn aikaulottuvuuden kohtaan sijoitettavana oliona. Se, että monikin on taipuvainen pitämään tällaista olemassaoloa objektiivisena todellisuutena, johtuu yksinkertaistuksesta, jonka mukaan intersubjektiivinen todellisuus on objektiivista, ennenkuin on riittävästi osoitettu siihen sisältyvä harha. Filosofisesti tuollainen yksinkertaistus on kuitenkin kestämätön.
En suinkaan halua väittää, ettei mitään olisi olemassa ilman ihmistä, havaitsijaa. Jotakin on, sen voin kyllä uskoa. Mutta heti, kun sanon, mitä tuo jokin on, puhun jo ihmisestä riippuvasta todellisuudesta, merkitysten maailmasta. Voin vieläpä uskoa, että on muita merkitysten maailmoja, ylipäänsä muita maailmoja, jotka eivät välity minun merkitystenmaailmaani. Kun ajattelen, miten suppea tuollainen ihmisen tuottama merkitysten maailma on ollut ja yhä vieläkin on, voin varsin perustellusti ajatella, että hyvin todennäköisesti varsin vähän kaikesta välittyy, kulkee minun rajoittuneen kokemusapparaattini kautta.
Stig Stenholmin "teesit" antavat vielä aiheen joihinkin huomautuksiin. Hänen edustamansa "pragmatismi", rajoittuminen fysiikan omaan oppirakennelmaan, ei ole mielestäni niin ongelmatonta kuin hän tuntuu ajattelevan.
Stenholmin "teesi" 13.2 kuuluu: "Kvanttimekaniikan fysikaaliseen oppirakennelmaan ei sisälly metafyysisia komponentteja." Tämä tarkoittanee sitä, että "oppirakennelma" on esitetty matemaattisesti määriteltyinä variaabeleina ja osa niistä operationaalisesti, niin että niiden arvot ovat todettavissa makrofysikaalisten mittareitten avulla. Jos oppirakennelmassa nähdään vain nämä muodolliset seikat, unohdetaan, että käytetyt käsitteet eivät ole pelkkää matemaattista kieltä vaan niihin liittyy aina - tahtomattakin - luonnolliselle kielelle luonteenomaista tulkintaa, merkityksiä. Ja nuo merkitykset eivät ole pelkästään Ldenotatiivisial - siihen viittaavia, mihin niitä ankarasti rajoitetussa matemaattisessa esityksessä käytetään. Luonnollisessa kielessä on sanoilla myös lukematon määrä konnotatiivisia merkityksiä, "sivumerkityksiä", vivahteita. Esim. "kirves" ei ole vain puun hakkaamisen väline vaan samalla "jotakin terävää", "jotakin vaarallista", "jotakin painavaa" jne., loppumattomiin. Siten ei "hiukkanen" tai "energia" tai "massa" olekaan vain matemaattinen käsite vaan - ainakin alitajuisesti - sisältää rajattoman määrän konnotatiivisia merkityksiä. "Hiukkanen" on "jotakin pienen pientä", "jotakin leijuvaa", jotakin äärimmäisen kevyttä", "jotakin hirmuisen nopeaa" jne. Tämä tuntuu lapselliselta, mutta tätä psykologista väistämättömyyttä ei pidä mitätöidä. (Puheet arkkityyppien osallisuudesta tieteellisessä ajattelussa viittaavat samaan asiaan.) Fysiikan luoma maailmankuva - teorian tulkinta, oppirakennelma varsinaisessa mielessä - rakentuu myös fysiikan käsitteiden konnotatiivisille merkityksille, vaikka miten yritettäisiin fysiikkaa "puhdistaa" niistä.
On liian ahdasta pragmatismia vetäytyä pelkän formalismin turviin ja olettaa, että jokainen suhteessaan fysiikkaan omaksuu puhtaan tieteen harjoittajan roolin - "ilman metafysiikkaa" - ja muodostaa sitten aivan erikseen käsityksensä todellisuudesta, ilman ajattelun apuneuvoja, diletanttina. Mitä pragmaattisuutta se on, että ovi tehdään ehdottoman hyvin, mutta talo huolettomasti hutaisten!
- - -
Ymmärrän K. V. Laurikaisen huolen niin, että hän näkee arveluttavana, jopa vaarallisena kulttuurimme hajoamisen erillisiin lohkoihin, jotka oman erikoistumisensa vuoksi eivät enää kykene auttamaan etsivää ihmistä alkuunkaan hänen pyrkimyksessään luotettavaan todellisuuden hahmottamiseen. Laurikainen haluaisi, että ainakin fysiikka, jolta odotetaan jo historiallisen perinteenkin vuoksi syvällistä sanomaa ihmisen asemasta maailmassa, ottaisi tästä vastuuta, vaikkapa vain oman vastuunsa - edes avaisi alun filosofiseen pohdintaan. Vaikeutena näyttää olevan, etteivät tiedemiehet - kuten eivät muutkaan ekspertit - hevin uskaltaudu ulos rooleistaan. (Tässä keskustelussa on niin tapahtunut ehkä sentään enemmän kuin tavallisesti.) Filosofia ei nykyisellään tätä kokoavaa tehtävää täytä - se ei omaksu tätä tehtävää ja jos omaksuisi, ei sillä olisi asemaa eikä resursseja, joilla se voisi sen hoitaa.
Missä on se "ylitieteellinen" tutkimus, pohdinta ja keskustelufoorumi, joka voisi koota todellisuuden käsityksen muodostamisen ainekset pirstoutuneen kulttuurimme piirissä, se jää tämänkin keskustelun jälkeen avoimeksi kysymykseksi. Uskon kuitenkin, että jokainen, joka kokee ihmiselämässä yhä edelleen joitakin aitoja eettisiä tavoitteita, näkee tämän tehtävän väistämättömyyden.