Esitelmä Helsingin yliopiston Studia generalia-sarjassa keväällä 1993
Tämän studia generalia -sarjan aihe, "Maailmankaikkeus", saattaa luonnontieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna maallikossa helposti tuottaa sellaisen käsityksen, että siinä nyt todella käsitellään kaikkea mitä on, ja pönkittää sellaista materialistista uskoa, että kaikki on nimenomaan ainetta. Tarkastelu jäisi vajaaksi, jopa vaaralliseksi, ellei mukaan otettaisi tietokriittistä näkökulmaa. Oma esitykseni yrittää olla sitä. Kiitos järjestäjille siitä, että tähän on tullut mahdollisuus.
Luen johdannoksi lyhyen otteen vastikään helmikuussa Yliopistopainon julkaisemasta kirjastani "Vastaa minulle, maailma!", jossa näitä asioita käsitellään laajemmin, toisesta luvusta, jonka nimenä on "Olemassaolon viheliäinen ongelmallisuus".
Jos tavalliselta aikamme ihmiseltä äkkiä kysytään, mitä hänen mielestään on olemassa, mitä ei, hän tuskin joutuu paljoakaan miettimään luetellessaan esineitä ympärillään, taloja, autoja, puita, kiviä, huonekaluja, auringon, kuun ja tähdet, värillisiä pintoja - sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä sanomme aineeksi - ja vain sitä. Sellaiset kuin äänet ovat nekin ainetta, aineen liikettä, aaltoliikettä, sehän tiedetään. Niin on opetettu.
Jos mennään "vaikeampiin" asioihin ja kysytään esimerkiksi, ovatko ajatukset olemassa, saattaa seurauksena olla hetken hämmennys, mutta ne, jotka niistä jotakin arvelevat tietävänsä ja katsovat kykenevänsä vastaamaan, arvattavasti ilmoittavat, että ajatukset ovat "hermoston toimintaa, sähkökemiallisten impulssien etenemistä aivosolujen valtavan laajassa, hienossa verkossa". Ja tämä siis niinikään on aineen aikaansaannosta, "aineen liikettä". Jotkut ovat nähneet jopa kuviakin siitä, miten tällainen "natrium- ja kalium-ionien tasapainon häiriö" etenee hermosäikeissä.
Jotakuta saattaa hiukan kiusata ajatus, että kun nuo sähkökemialliset häiriöt loppuvat aikanaan, elämä loppuu. Mutta hän lohduttautuu sillä, että tuollainen hetki on vielä hänen kohdallaan kaukana ja siihen mennessä ennättää sattua vielä kaikenlaista mukavaa ja mielenkiintoista. Elämä rullaa omaa menoaan, rullaa aikansa - ja niin kauan kuin rullaa, ei kannata muuta ajatella. Joka loppua murehtii, on ilonpilaaja.
Sanalla sanoen se meidän aikamme filosofia, joka näyttää vallitsevan länsimaissa suurten joukkojen käsityksiä todellisuudesta, on varsin yksinkertaista naiivia realismia. Sille on tyypillistä tuo edellä kuvattu materialistinen näkemys, jonka mukaan todellisuus muodostuu aineesta ja todellisuuden ilmiöt - ihmismielen ilmiöt mukaanluettuina - aineellisista prosesseista, aineen ominaisuuksista, ilman että koetaan aiheelliseksi missään vaiheessa kysyä, mitä tuo "aine" sitten oikein on.
- - -
Käyn tähän kysymällä, miten me hahmotamme sitä maailmaa, jota kutsumme maailmankaikkeudeksi. Miten tietomme siitä muodostuu?
Naiivin realismin mukaista on ajatella, että se, mitä saamme omin silmin nähdä, on todellisuutta. Katsotaan siis omin silmin!
(KUVA 1)
Olen valinnut hiukan erikoisen esimerkin osoittamaan, miten havaintokohde on havaitsijasta riippuvaa. Olisi kuitenkin virheellistä ajatella, että esimerkki edustaisi jotakin periaatteessa aivan poikkeuksellista.
Niille, jotka ainakin jossakin määrin tuntevat kokeellista psykologista tutkimusta, on tuttua se, mitä mullistavaa vuosisatamme alkuaikoina kehitelty hahmopsykologia toi tullessaan selvittäessään havaintotapahtuman luonnetta. Se kumosi vakuuttavasti vanhan mekanistisen käsityksen, jonka mukaan havaintomme olivat ympäristöstä tulevien aistiärsykkeitten tuottamia jäljennöksiä fyysisistä esiintymistä - tuloksia prosessista, jossa havaitsija itse oli passiivinen.
Hahmopsykologian tulosten filosofista merkitystä tuskin voi korostaa liikaa. Se asetti suhteemme todellisuuteen aivan uuteen valoon, teki siitä syvän tieto-opillisen probleeman, jota ei voitu kevyesti sivuuttaa.
En voi tässä käydä lähemmin tarkastelemaan hahmopsykologiaa, mutta tulokset voisi hiukan nykyaikaistaen tiivistää seuraavaan:
Havaitseminen on kaksisuuntaista viestintää: Ihminen "asettaa kysymykset" ja ulkomaailma "vastaa" (ilmenee) niiden rajoittamalla kielellä.
Otan tästä erään esimerkin:
(KUVA 2)
Nimitämme tässä niitä painomustehiukkasia, jotka kuviossa ovat asettuneet paperin pinnalle, viestin kantajiksi, koska ne ikäänkuin ylläpitävät kaikkia noita viestejä, ovat niille "olemassaolon" ehtona tässä tapauksessa. Viestin kantaja ei siis itsessään ole viesti samassa mielessä kuin me nyt viestejä tarkastelemme vaan se todellisuuden väline, joka tarvitaan, jotta viesti esiintyisi.
Esimerkki-kuviomme perusteella voimme siis sanoa yleistäen:
Ilmiöt kantavat itsessään tuntemattoman suuren lukumäärän viestejä.
Yksilö vastaanottaa kussakin tilanteessa lukemattomista mahdollisista ympäristön viesteistä vain osan. Itse "todellisuus" on suunnattomasti rikkaampi viesteistä.
Havaintotapahtumassa siis yksilö on viestintä-vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tällöin todellisuudeksi hahmottuvat ne viestit, jotka läpäisevät havaitsijan "havaintosuodattimien" järjestelmän ja tulevat tulkituiksi hänen käyttämiensä kognitiivisten tulkintamallien mukaisesti.
Tämä mallin "sovittamis-prosessi" on kuitenkin vain asian niin sanoakseni tekninen puoli. Voimme hyvin kuvitella, että sellainen onnistuu esimerkiksi tietokone-ohjelman tunnistaessa optisen lukijan avulla kirjainhahmoja paperilla esitettyjen kuvioiden joukosta. Mutta voisiko inhimillisessä - tai edes eläimen - havaintotoiminnassa olla kysymyksessä pelkästään näin alkeellinen, mekaaninen toiminta?
Jos eläydymme omiin havaintoihimme, voimme selvästi todeta, että niihin sisältyy aina jotakin oleellisesti enemmän kuin pelkkää mekaanista hahmontunnistamista. Tuo tulkintamalli, josta on puhuttu, ei tunnu olevan pelkästään muodollisesti havaintoon sopiva "suutarin lesti" tai karttapiirustus. Ei!
Sillä, mitä havaitsemme, on jokin MERKITYS.
Tähän sanontaan sisältyy mielenkiintoinen kielellinen vitsi, itse asiassa hyvin syvällinen: Sillä, mitä havaitsemme, on jokin merkitys ja sillä on jotakin merkitystä - eli sillä on merkitsevyyttä.
Merkitysten tarkastelemiseksi otan kuvio-esimerkin:
(KUVA 3)
Tässä esimerkissä merkitykset eivät suinkaan ole toisilleen vaihtoehtoisia - ne eivät edusta samaa "tasoa". Alimmalla tasolla viestinkantajia ovat painomusteläiskät, jotka muistuttavat kuvioita ja kunkin läiskän merkitys on tuo luonteenomainen kuvio. Mutta kuvio on puolestaan viestinkantajana tietylle sanskriitin kielen sanalle "om". Tällä grafeemalla tai foneemalla taas on tietty käsitteellinen merkitys - sille, joka ymmärtää sanskriittia. Hänelle tuo sana tarkoittaa jotakin, t.s. se on puolestaan viestinkantajana tuolle käsitteelliselle merkitykselle. Ja lopuksi: Syvemmän merkityksen tajuaminen on mahdollista sille, joka tuntee filosofiaa, johon se kuuluu osana, sitä erikoista ajattelutapaa, jonka piirissä tuota ilmaisua käytetään määrätyn elämyksen esiin tuomiseen.
Todetaan siis:
Viestin tulkinnat voivat muodostaa hierarkian: Esiintymä voi olla viestinkantajana tason 1 viesteille (tulkinnalle, merkityksille), nämä tulkinnat, merkitykset, taas viestinkantajana tason 2 viesteille jne.
Siitä, millä tasolla ja minkälaisen ajatusjärjestelmän puitteissa viesteille annetaan merkitys, riippuu ratkaisevasti, MITÄ havaitaan.
Otan toisen esimerkin. Olkoon meillä kolme lukua:
3 4 5
Ei mitään mielenkiintoista: kolme peräkkäistä kokonaislukua, kolmesta alkaen - siinä kaikki. - Mutta entäpä, jos keksimme korottaa nuo luvut toiseen potenssiin (9, 16 ja 25) ja - "sattumoisin" - huomaamme, että viimeinen, 25, on kahden ensimmäisen summa! Luvuilla 3, 4 ja 5 on äkkiä tämä uusi, salaperäinen, "mystinen" merkitys. Lukusarja on saanut aivan uudentasoisen merkityssisällön. "Oppineelle" nämä ovat nyt ns. pythagoralaisia lukuja ja siinä mielessä uudella tavalla merkitseviä. Sellaisina nämä luvut 3, 4 ja 5 ovatkin nyt aivan muuta kuin esimerkiksi 2, 3 ja 4 tai 4, 5 ja 6. - Ehkä matematiikan viehätys on juuri tässä: Uusien merkitysten avautuessa matemaattisten yhteyksien kautta todellisuus tuntuu suunnattoman rikkaalta ja tyhjentymättömältä. Todellisuus? Niin , valitettavasti se on vain matemaatikon todellisuutta.
Jos sitten etenemme merkitysten hierarkiassa toiseen suuntaan ja yritämme jotenkin ymmärtää viestinkantajan olemuksen, se puolestaan itse muodostuu viestiksi alemmalla merkitystasolla.
Mikä voisi olla perimmäinen viestinkantaja, esiintymä, joka ei itse olisi viesti, mutta jonka esiintyminen olisi ehtona toisille viesteille? Tämä on filosofisesti verrattoman mielenkiintoinen kysymys.
Jos meillä olisi jokin käsitys, tulkinta, perimmäisestä viestinkantajasta yllä esitetyssä mielessä, tuo käsitys ei voisi olla sama kuin itse perimmäinen viestinkantaja, koska se olisi luonteeltaan viesti.
Perimmäisestä viestinkantajasta meillä ei voi olla tietoa.
Havainnoiksi ja tiedoksi tulkittu maailma on merkitysten maailma ja - nimenomaan - hierarkkisten merkitysten maailma.
Tämä ontologinen, olemassaoloa koskeva näkemys poikkeaa perusteellisesti materialismille tunnusomaisesta reduktionismista. Sitä on aihetta tässä hiukan sivuta.
Kun kävelin kerran 5-vuotiaan Vesa-poikani kanssa rannalla, sain kuulla huomautuksen: "Isi, eihän hiekkaa oikeastaan ole olemassa - on vain pienenpieniä kiviä!"
On mielenkiintoista kuvitella, miten fyysikko-isä mahtaisi tähän kysymykseen vastata. Ehkäpä näin: "Kun tulet isommaksi ja rupeat tutkimaan fysiikkaa, niinkuin isäsi - mitä kovasti toivon, koska se on ainoa varmalla pohjalla etenevä tiede - niin tulet huomaamaan, ettei oikeastaan pienenpieniä kiviäkään ole olemassa. On vain vielä pienempiä ainehiukkasia, joista kivetkin ovat muodostuneet. Isäni lapsuudessa ne olivat atomeja, mutta sitten hyvin pian - minun lapsuuteni aikoina - todettiin, että atomit olivat koostuneet protoneista, elektroneista ja neutroneista. Sitten löydettiin välibosoneja ja antihiukkasia ja kaikenlaista. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, että tiedät varmasti asian: On olemassa vain kvarkkeja."
Jos asetumme ankarasti reduktionistiselle kannalle, joudumme siis kieltämään olemassaolon ei vain hiekalta vaan myös "pienenpieniltä kiviltä", koska nekin ovat "vain" molekyylien muodostamia kiteitä. Koska taas molekyylit voidaan redusoida atomeiksi, ne eivät niiden lisäksi voisi olla olemassa - ainoastaan atomit. Mutta - kuten jo tiedetään - atomit puolestaan koostuvat alkeishiukksista, joten niitäkään ei noiden alkeishiukkasten lisäksi voi olla olemassa... Ja tähän tulee kyllä automaattisesti lisänneeksi: jne. Niin tyhjentymättömältä tuo redusointiprosessi näyttää. - Joka tapauksessa se, mikä materialistisen reduktionismin mukaisesti on olemassa, kutistuu meidän havaintojemme ulottumattomiin.
Tässä esiintuomani, jyrkästi reduktionismista poikkeavan näkemyksen mukaisesti taas voidaan sanoa:
Olla olemassa on yhtä kuin esiintyä tietoisuudessa jäsentyneenä merkityksenä.
Ja on syytä muistaa, että meidän on pidettävä yhtenä kokonaisuutena elämystemme koko "virtaa" läpi tietoisuutemme, sen alusta loppuun - riippumatta siitä, mihin osiin se kulloinkin on jäsentynyt, sillä kokonaisuus se on, koska siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen, jokainen varhaislapsuuden elämys vanhuuden tuntemuksiinkin, enemmän tai vähemmän, periaatteessa kuitenkin aina. Tämä kokonaisuus on se, joka "on olemassa" minulle. Sen voin jäsentää osiin, joilla on oma merkityksensä, mutta aina kokonaisuuden osina - ja vain sellaisina. Ne merkitykset, joilla näitä osia nimeän, ovat elämyskokonaisuuteni kuvausta, eivät itsenäisiä, eivät todellisuutta erillisinä. Siten, niinkuin autonrengas saa merkityksensä siitä, että se on auton osa ja on siis olemassa autonosan merkityksessä, samoin auto itse saa merkityksensä elämyskokonaisuuteni osana ja on olemassa sellaisena, tuon osan ominaisuudessa, ei absoluuttisesti. Mitään sellaista, mikä olisi riippumatonta elämyskokonaisuudestani, ei minulle ole olemassa.
Auton käsite, jo auton havainto, edellyttää paljon muuta - t.s. sillä on mieli, merkitys, vain, kun se jäsennetään esiin jostakin kokonaisuudesta, johon se kuuluu. Ja näin on asianlaita meidän
elämysmaailmamme jokaiseen osakokokonaisuuteen nähden - ne saavat mielen, merkityksen, vasta sen osina.
Panin merkille, että kognitiotieteen edustaja, dosentti Hautamäki esitelmöidessään tässä sarjassa "Tietoisuudesta" esitti vahvasti samankaltaisen näkemyksen.
- - -
Lähestymme nyt tarkastelumme varsinaista kohdetta: todellisuuden luonnetta viesteiksi kuvatussa maailmassa. On heti syytä erottaa toisistaan kolme todellisuuskäsitteen käyttötapaa:
l) minän kokema eli subjektiivinen,
2) yksilöitten yhteinen eli intersubjektiivinen ja
3) riippumaton, objektiivinen todellisuus.
Minän kokema todellisuus on todeksi uskomieni viestisisältöjen kokonaisuus. Sen jäsentyneisyys, hierarkkisuus, selkeys, ristiriidattomuus ja jäykkyys (vastakohtana muuttumisalttius) kuitenkin vaihtelee yksilöstä yksilöön ja yksilön tilasta toiseen. Huomattava osa tästä subjektiivisesta todellisuudesta on minän sisäisen viestinnän tuottamia sisältöjä - jotkut niistä kielellisesti kommunikoitavissa, jotkut eivät.
Todellisuuden kokemisessa on kysymys merkitysten tajuamisen loputtomasta runsaudesta - ei suinkaan vain arkielämän toiminnan kannalta tärkeitten viestien tulkinnasta. Tähän merkitysten maailmaan kuuluu mm. viestien eettinen tulkinta. Ja kokemuksillamme on yleensä aina myös esteettinen merkitys. Asiat ovat, muun lisäksi, myös viehättäviä tai inhottavia, rumia tai kauniita, monella tapaa tunne-elämää koskettavia. Tämä on laaja merkitysten alue ja todellisuus vaihtelee suuresti yksilöstä toiseen. Maailma on joillekin esteettisesti suorastaan rehevä, joillekin peräti surkastunut.
On vaikea sanoa, onko uskonnollisten ihmisten korostama ns. pyhän kokeminen luonteeltaan esteettisten merkitysten tajuamisen eräs muoto vai jotakin muuta.
- - -
Kun siirryn tarkastelemaan intersubjektiivista todellisuutta, oleellisen sanottavan voisi hyvin tiivistää erääseen zenbuddhistien lausumaan:
Sillä hetkellä, kun puhut, osut harhaan.
Tietysti ihmisen kehitykselle on merkinnyt suunnattoman paljon se, että yksilö on sosiaalisen kommunikaation tietä saanut ottaa vastaan uskomuksia toisten yksilöitten todellisuudesta oman todellisuutensa jäsentämiseksi. - Tuo todellisuuden siirto tapahtuu kielen välityksellä, kieli ymmärrettynä hyvin laajasti: käsitteellisen kielen ohella siinä on mukana signaali- ja elekieli, kaikki se viestintä, minkä avulla yksilöt pyrkivät selvittämään toisilleen merkityskokemuksiaan.
lisntersubjektiivinen todellisuus on se jossakin kielellisessä viestintämuodossa kommunikoituva osa todellisuutta, joka määrätyssä yhteisössä ylittää jäsenten uskomiskynnyksen. Tällöin yhteisöön luetaan juuri ne, joiden kohdalla tämä toteutuu.
Todellisuuden kriteeri on kuitenkin aina sen uskottavuus minän kokemassa maailmassa, sisäisistä ja ulkoisista viesteistä tulkitussa elämyskokonaisuudessa. Intersubjektiivinen todellisuuden kuvailu palvelee uskon vahvistajana tai epäilyn herättäjänä yksilön rakentaessa todellisuuttaan. Se ei ole todellisuus sinänsä.
Minän kokemaan todellisuuteen nähden intersubjektiivinen todellisuus voidaan selvästikin nähdä juuri osana todellisuutta, sillä kielellä on kohtalokkaasti suppeat rajansa elämysaineksen välittäjänä. Egon Friedell sanoo osuvasti: "Kuivimman ja rajoitetuimmankin ihmisen mielikuvitus on aina satoja kertoja valtavampi ja maalauksellisempi kuin maailman kaikki puhutut sanat: kauneimmat ja syvimmätkään säkeet eivät lähimainkaan kykene ilmaisemaan sitä, mitä yksinkertaisinkin katsomon yläriveillä istuja jäsentelemättömänä tuntee." (III, s. 616.)
Meidän kulttuurissamme elävälle ihmiselle keskeisen tärkeä on kysymys, onko todellisuus löydettävissä tieteen avulla.
Tiede on hävittänyt valtavasti harhauskomuksia (juuri asettamalla uskomuksia kokeisiin) ja tuonut tullessaan paikkansapitävää tietoa, "oikeita uskomuksia", ihmisten ulottuville. En suinkaan väheksy tieteen saavutuksia. En liioin esitä mitään tieteen tilalle. Mutta asetan kriittisen ksymyksen:
Mitä laatua ovat ne viestit, joita tieteessä tulkitaan ja siis millaisia merkityssisältöjä siellä käsitellään?
Tiede vastaa vain kysymykseen "miten?", ei "miksi?" - tätä on usein korostettu tieteellisen ajattelun peruspiirteenä. - Kysytään, miten painovoima vaikuttaa, mitä lakia noudattaen esineet putoavat. Ei kysytä, mikä mieli sellaisessa ilmiössä on tai mitä "järkeä" siinä on. Tieteen mukaan siinä ei ole mitään järkeä, niin vain on. Tieteen mukaan ei millään muullakaan ole mitään mieltä, ei missään ole mitään järkeä, niin vain on!
Tiede ei siis vastaa kysymykseen: "Mikä on tällaisen asiaintilan tarkoitus tässä maailmassa?" - Ei siis myöskään seuraavanlaisiin kysymyksiin: "Mikä on materian erityisten piirteiden tarkoitus?" - "Mikä on ihmiselämän ja sen rajoittuneisuuden tarkoitus?" - "Mikä on maailmankaikkeuden laajenemisen tarkoitus?" - Ei, tällaisia kysymyksiä pidetään (tieteen vaikutuksesta) hölmöinä. Ja kuitenkin ne ovat eräitä merkityksellisimpiä seikkoja, joita ihminen viestien tulkinnassaan etsii.
Tieteen välittämä intersubjektiivinen todellisuus on yksilön elämysmaailman kannalta erittäin suppea - olkoonkin, että se laajentaa yksilön ns. "varmaa" tietoa valtavasti omalla merkitysalueellaan.
- - -
Tulen sitten kysymykseen objektiivisesta, riippumattomasta todellisuudesta.
Motoksi tähän tarkasteluun sopisi hyvin Egon Friedellin näkemys:
Me emme ollenkaan tiedä, mitä luonto on, emme milloinkaan saa sitä tietää. Kaikki on taidetta, se on: ihmisen lävitse kulkenutta luontoa.
Siitä, mitä tavallisesti luullaan objektiiviseksi todellisuudeksi, voidaan sanoa:
Objektiivinen, ihmisestä tulkitsijana riippumattomaksi oletettu todellisuus on intersubjektiivisen todellisuuden ääriarvo, jäykkä rakennelma sellaisessa yhteisössä, jossa ajattelun yhdenmukaisuus on saavuttanut huippunsa.
Objektiiviselta todellisuudelta on edellytettävä, etteivät sitä koskevat viestit joudu missään yksilön sisäisessä eivätkä intersubjektiivisessa viestinnässä ristiriitaan keskenään.
Usko objektiiviseen todellisuuteen edellyttää ristiriita-tapausten uskomista virhetulkinnoiksi. (Sellainen usko vahvistuu sitä mukaa kuin virhetulkitsijoita eliminoidaan.)
Riippumattomasta todellisuudesta ei voida sanoa muuta kuin että se on riippumaton: Jos meillä olisi siitä tulkittavissa oleva viesti, silloin se riippuisi meistä - nimittäin meistä viestin tulkitsijoina.
Edellä esitetty ei suinkaan merkitse sitä, etteikö ihmisestä riippumatonta todellisuutta voisi olla olemassa. Se tarkoittaa vain, että siitä, sen ominaisuuksista ei voida puhua. Se on siis verrattavissa perimmäiseen viestinkantajaan. Meillä ei ole, ei voi olla mitään viestiä siitä.
Oleellista on, että se, mitä sanomme "aineeksi" ja jonka havaitsemme tulkiten "aineeksi" ja josta päättelemme tiettyjä "aineellisia ominaisuuksia", kuuluu ihmisestä riippuvaan todellisuuteen - on siis ihmisen tulkintaa, merkityksenantoa eräille kohtaamilleen viesteille. Aine ei ole riippumatonta todellisuutta. Se ei ylimalkaan ole missään radikaalisti poikkeavassa asemassa viestien maailmassa. Maailma ei synny eikä katoa aineen mukana. Aine syntyy ja katoaa ihmisen todellisuuden mukana. Mutta ihmisen todellisuuden ei kokonaisuudessaan tarvitse kadota aineen mukana, koska aine on vain yksi tapa jäsentää maailmaa ja muitakin tapoja on - tärkeämpiäkin, jos niin haluamme sanoa. (Sanotaanko näin luonnehdittua maailmaa, jossa aine on vain yksi tapa tulkita viestejä, "hengen maailmaksi" vai joksikin muuksi, on makuasia.)