Filosofianhistoriallisesti näyttää olevan 3 pääasiallista lähestymistapaa vastattaessa kysymykseen, mitä on olemassa tai mikä on todellista:
1) Naiivi realismi, fysikalismi ja reduktionistinen materialismi eli linja 1600-luvun Thomas Hobbesista meidän päiviemme radikaaliin keinoälyväkeen.
2) Idealistinen tai paremminkin "tajuntarealistinen" suuntaus (nimitys minun): Berkeleysta Kantin "kriittisen idealismin" kautta Brentanon ja Husserlin fenomenologiaan ja Heideggerin eksistentialismiin. - Tässä ajatussuuntauksessa tajunta otetaan lähtökohdaksi ihmiselle itselleen varmana olemassaolevana asiana. Ongelmaksi muodostuu kysymys tajunnan "ulkopuolisen" maailman laadusta ja mahdollisesta olemassaolosta.
3) Dualismi, joka jättää kysymyksen varsinaisesti olemassaolevasta auki: Descartes'ista meidän aikamme kadunmieheen ja pragmaatikkoihin.
Materialistisesta reduktionismista riittää siteerata Lauri Rauhalan kirjan "Tajunnan itsepuolustus" esipuhetta:
"Tässä esityksessä pohditaan kysymystä tajunnasta. Siihen perehtyminen edellyttää kuulijaltakin tajuntaa eli kokemisen kokonaisuutta. Vain sen avulla hän voi ymmärtää niitä merkityksiä, joista esitys koostuu. Jos kuulija kuitenkin käsityksissään yhtyy niihin tutkijoihin, joiden mukaan tajuntaa ei ihmisellä ole eikä sitä tarvita, hän voi lopettaa kuuntelemisen tähän. Jätän kuitenkin asianomaisen itsensä ratkaistavaksi, miten hän on ilman tajuntaa voinut ymmärtää lopettamisehdotukseni."
Edelleen Rauhala kirjoittaa:
"Todellisuudesta voimme tietää vain tajunnallisen kokemisen kautta."
"Mikään tajunnan epäily tai kieltäminen ei poista tajuntaa, vaan osoittaa varmasti juuri sen, että se on olemassa." (s. 15)
Ihmisen tajunnalla tarkoitetaan kokemisen kokonaisuutta. Siihen kuuluu havaintoja, mielikuvia, tunne-elämyksiä, ajatuksia, päätelmiä. Tajunnassa kaikki nämä esiintyvät nimenomaan kokonaisuutena, jossa ne ovat kaikki mukana eri tavalla painotettuina. Tajunnassa on oleellista esiintymien tulkinta merkityksiksi. Voidaan sanoa, että tajunta on merkitysten verkko, jossa uudet jäsentymät asettuvat ikäänkuin "omalle paikalleen" verkossa, ovat siis määrätyissä suhteissa muihin merkityksiin.
Eräs ihmiselle keskeisen tärkeä tajunnallisen kokemuksen jäsentymistapa on seuraava: Kokemus jäsennetään
a) niihin tajunnan sisältöihin, noeemoihin, jotka projikoidaan "ulkomaailmaan" (tulkitaan "ulkomaailmaan" kuuluviksi) ja
b) niihin tajunnan sisältöihin, jotka ymmärretään omaan "sisäiseen maailmaan" kuuluviksi.
Erottelu voi tuntua itsestään selvältä ja siis lattealta. Mutta jos korostetaan sitä, että kummassakin tapauksessa on siis kysymys tajunnan sisällöstä, noeemoista, huomataan, että tässä avautuu mahdollisuus lähestyä ns. psykofyysisen probleeman ratkaisua: ulkoinen ja sisäinen eivät olekaan toisilleen täysin vieraita asioita.
Kehityspsykologisesti tarkastellen ulkoisen ja sisäisen erilleen jäsentäminen tajunnassa ei ole suinkaan aina ollut niin "itsestään selvä", miltä se meistä, "kehittyneistä" ihmisistä tuntuu. Pienet lapset ja eräät primitiiviset heimot eivät erota jyrkästi esimerkiksi uni- ja valvemaailmaa toisistaan. Tämä erottelu on opittava vähitellen.
Ei ole perusteltua kieltää miltään tajunnan sisällöltä olemassaoloa. Kaikki tajunnan sisällöt ovat omalla tavallaan olemassa. Se, mihin kokemuksen piiriin kuuluvaksi esiintymä jäsennetään, määrää millaista todellisuutta se edustaa. Unessa koettu on todellisuutta sekin - unessa ollen jopa epäilyksettä. Valveilla ollen unessa nähty on todellisuutta omalla tavallaan, unitodellisuutena. (Emme yleensä väitä unennäkijän valehtelevan, kun hän kertoo unestaan.) Uni on siis "todella nähtyä unta".
Tarkoitteet
Husserlilaisessa fenomenologiassa, sellaisena kuin sen esimerkiksi Lauri Rauhala esittää, on käsitykseni mukaan eräs tarpeeton dualistinen piirre, ainakin eräs väärinymmärryksen vaara. Rauhala kirjoittaa:
"Tajunta merkitysten ideaalisen olemassaolon sfäärinä syntyy mielellisistä edustuksista todellisuuden ilmiöistä. Merkityksen ja sen ulkoisen objektin, jota merkitys edustaa, välille repeää aina silloittamaton looginen kuilu. Merkityksestä ja sen tarkoitteesta tulee todella kaksi eri asiaa." (s. 50)
Ja Rauhala antaa esimerkin: "Kynän käsitteellä ei voi kirjoittaa, eikä esinettä kynä voi sisäistää ajatusvälineeksi."
Ainakin kielenkäyttö viittaa sellaiseen tulkintaan kuin esinemaailma, ulkoiset objektit, olisivat jotenkin riippumattomassa todellisuudessa annettuja. Mielestäni tämä on epätyydyttävä dualistinen piirre.
Rauhala tuokin esityksessään heti esiin tapauksen, jossa "tajunnallinen merkitys intentioi toista tajunnan ideaalista merkityssisältöä. Tämä on intentionaalisuuden erikoistapaus (ns. immanentti intentionaalisuus). Siinä sekä merkitys että sen tarkoite ovat kumpikin tajunnan sisäiseen tapahtumiseen kuuluvia ilmiöitä. On kuitenkin helppo havaita, että tällöinkin merkityksen ja tarkoitteen välinen ero säilyy. Ne eivät samaistu. Mielikuvan ajattelu ei muutu siksi mielikuvaksi, jota ajatellaan." (s. 50)
Jos esimerkiksi pelaan sokkona shakkia ja näen - enemmän tai vähemmän kirkkaasti - shakkilaudan mielikuvituksessani ja siinä siirrän kuvittelemaani ratsua, en suinkaan siirrä ratsun käsitettä, en ylipäänsä käsittele sitä, vaan siirrän ratsu-noeeman tarkoitetta: mielikuvana näkemääni ratsua. Se, että se on "shakkiratsun" mielikuva taas merkitsee, etten voi siirtää sitä miten vain, "jos pelaan oikein", vaan sääntöjen mukaan.
Oma näkemykseni on, että tajunta muodostaa hierarkisen kokonaisuuden, jossa toteutuu nimenomaan immanentti intentionaalisuus siten, että ylemmän tason merkitykset viittaavat tarkoitteisin alemmalla tasolla.
Aivan ratkaisevaksi muodostuu nyt kysymys merkityksistä ja tarkoitteista havainnon ilmiöiden yhteydessä, täsmällisesti sanoen:
Viittaako havaintoon liittyvä merkitys tarkoitteeseen, joka on a) ulkopuolinen esiintymä, esine, vai b) havaintoprosessin läpikäyneeseen hahmotustulokseen (eli siis tajunnansisältöön)?
Havaintopsykologia osoittaa vastaansanomattomasti, että ulkomaailma koetaan aina hahmotustapahtuman muokkaamana, joten tarkoite voi olla vain b-vaihtoehdon mukainen.
Monet illuusiokokeet havainnollistavat asiaa. Tässä voidaan asia selvittää korttitempulla: Taikuri pitelee yleisön edessä korttia, joka on ruutukuutonen. Hän kiepauttaa kortin ympäri, ja yleisön näkyvissä on ruutunelonen. Hän toistaa tempun näyttäen vuoroin ruutukuutosen, vuoroin ruutunelosen. Hän voi jopa muuttaa kortin ruutukuutosesta ruutuneloseksi vain siirtämällä sen kädestä toiseen. - Tämä on se, mitä yleisö näkee. Tempun selitys on siinä, että taikurilla onkin kädessään kortti, josta yksi ruutu on poistettu. Kun hänen sormensa peittää tyhjän kohdan, oletettu kuudes ruutu jää sormen alle. Kun hän taas peittää yhden ruudun näkyvistä, mutta jättää tyhjän paikan näkyviin, kortti näyttää tyypilliseltä ruutuneloselta.
Tempun antama opetus on hyvin syvällinen. Kun me sovitamme "mielellisen edustuksen", merkityksen "ruutukuutonen", havaitsemaamme, tarkoite ei ole se esine, joka taikurilla on kädessään vaan havaintomme luoma hahmo siitä, kokemuksestamme esiin nostamamme mielikuva, joka mainiosti sopii tulkinnaksi: aivan ilmetty ruutukuutonen - taikurin kädessä, jos joku haluaa tarkentaa. Me nimenomaan projikoimme tämän tarkoitteemme ulkomaailmaan kuuluvaksi. Ulkomaailmassa on havaitsemamme ruutukuutonen eikä suinkaan sellainen korttiesine, jonka taikuri itse tietää kädessään olevan.
Ulkomaailmaan kuuluminen on siis jollekin tajunnan sisällöllemme antamamme osamerkitys. Se, mitä ulkomaailmassamme on, on havainnollemme antamiemme merkitysten määräämää.
Havaitsemisen normaalitapauksissa emme kiinnitä tähän seikkaan huomiota vaan asetamme helposti yhtäläisyysmerkit havainnon tuottaman tajunnansisällön ja ulkomaailman "objektiivisina" pitämiemme esiintymien välille - naiivin realismin mukaisesti. Vasta niissä tapauksissa, joissa kokemuksemme ei ennätä rientää apuun eli ajatuksemme viivästyy havainnon jäsentämisessä, probleema nousee esiin.
Sisäiseksi ja ulkoiseksi jäsentämisen eroavuudet
Mitä yhtäläisyyttä ja mitä erilaisuutta sitten on "sisäiseksi maailmaksi" ja "ulkoiseksi maailmaksi" jäsentämiemme todellisuuden ainesten välillä?
Ensiksikin sellaiselle hahmolle, joka syntyy välittömästi havaintoa jäsentäessäni, on tunnusomaista, etten voi muuntaa tai liikuttaa sitä kuten mielikuvaani. Tämä jo osaltaan johtaa tulkintaan, että hahmolle on vastine ulkomaailmassa. Se on ikäänkuin "kiinni" jossakin, josta emme saa sitä "irti".
Voin myös testata sitä tulkintaani, että esiintymä on jäsennettävä ulkomaailmaan projikoituvaksi: Ulkoisessa maailmassa voin tarttua shakkiratsuun ja siirtää sitä. Mutta niin voin myös liikuttaa ratsumielikuvaani ja muistin avulla pysyttää sen määrätyssä ruudussa kuvittelemallani laudalla. Jos voisin siirtää ratsua ulkomaailmassa pelkällä "ajattelun voimalla", eroa ei ehkä huomaisikaan. Motoriikan käyttö ulkomaailmaan vaikuttamisessa on siis eräs ero. Ulkomaailman esineellä, kädelläni, olen liikuttanut toista ulkomaailman esinettä, shakkiratsua. Mutta tämähän ei ole oleellista. Tottakai esine, käsi, liikkuessaan kohdatessaan toisen esineen, shakkiratsun, siirtää sitä.
Mutta mikä siirtää kättäni? - Hermoimpulssit, vastataan. Voidaan kuitenkin kysyä edelleen: Mikä tuottaa kättä siirtävät hermoimpulssit? - Jos kysymyksessä olisi refleksi, voitaisiin ehkä tyydyttävästi vastata hermofysiologisesti ns. refleksikaaren avulla. Mutta "tahdonalaisista" toiminnoista ei selvitä näin vähällä. Houkutus keksiä jokin refleksikaarelle analoginen vastine "ylemmässä" aivotoiminnassa on suuri. Toivorikas ylimalkainen selitys, että vaikka yksityiskohtia ei vielä tunneta, ratkaisu kyllä löytyy, on juuri reduktionismille ominaista. Käsittääkseni tässä on realistisempaa ottaa tiukka kanta: Ilman tajuntaa ei tulla toimeen!
Oleellista on, että tajunnassani tutkin, mikä merkitys ratsun siirrolla tulee pelissä olemaan. Tämän merkityksen mukaan saatan tehdä päätöksen "todella siirtää" ratsua. Huomattakoon, että tämä voi tapahtua yhtä hyvin kuin sormieni motoriikalla myös puhemotoriikalla ilmoittamalla: "Rg1-f3" - kuten sokkoshakissa tapahtuu.
Motoriikka on siis tapahtumisen kannalta toisarvoinen seikka. Se, panenko liikkeelle pelkästään mielikuvan ratsun siirtymisestä vai hermoimpulssit, jotka johtavat ilmaisuun "Rg1-f3" tai käden tarttumaliikkeeseen, ei merkitse kovinkaan oleellista eroa itse tapahtumisessa. Teko on saanut jälkimmäisessä tapauksessa vain ulkoisessa maailmassa esiintyvän heijastuksen. Teko on ikäänkuin kiinnitetty "esineelliseen muistiin" sensijaan, että se kiinnittyisi vain tajuntamuistiin.
Jäsentymisen aste, differentioituneisuus
Eräs ehkä selvimmin sisäistä ja ulkomaailmaksi projikoitua tajuntaa erottava seikka on jäsentyneisyyden aste: havainto tarjoaa yleensä mielteitä paremmin mahdollisuuden tarkempaan jäsentämiseen, yksityiskohtien erotteluun. Tämä on helposti ymmärrettävissä, koska esinemaailma yleensä pysyy konstanttina tai ainakin invarianttina, niin että jäsentämiseen jää aikaa.
Kannattaa panna merkille, että havainnonteon vaikeutuessa joissakin olosuhteissa, jolloin yksityiskohtien tarkka jäsentäminen kohtaa vaikeuksia, vaikutelmana onkin juuri ulkomaailman ei-esineellisyys. Esimerkiksi tiheässä hämärässä kaikki näyttää jotenkin "aavemaiselta", "epätodelliselta", muistuttaa unimaailmaa.
Tuloksena pitkälle menevän jäsentämisen mahdollisuudesta on ulkoisen maailman suuri differentioituneisuus, järjestynyt detaljirikkaus, jonka kokemuksemme ottaa erääksi "ulkoisuuden" kriteeriksi. Mutta jälleen on syytä panna merkille eräät rajatapaukset. Mitä ovat esimerkiksi kuumesairaan "houreet" tai mielisairaan "hallusinaatiot"? Niitä voidaan kutsua "aistimusvoimaisiksi mielikuviksi", joille on tyypillistä esineellisyys, projikointi ulkomaailmaan. Kun kyky yleisesti jäsentää hahmoja on heikentynyt, erot jäsentyneisyydessä jäävät pieniksi eikä fyysisen maailman erottelukriteeri toimikaan. (Lapsen maailmassa tämä tilanne on normaali ilmiö. Esimerkiksi lapsen "eideettiset kuvat" osoittavat, miten mielikuvien jäsentyneisyys voi kohota samalle tasolle kuin aktuaalisten havaintojenkin.)
Fysiikan todellisuus ei ole sama kuin se välittömästi havaintojemme kautta hahmottuva fyysiseksi, ulkoiseksi projikoitu maailma, josta edellä on ollut puhe. Fysiikan tutkimat prosessit ovat vain operatiivisten variaabelien arvojen, kokeen preparoinnin ja mittaustulosten osalta välittömästi havaitsemaamme esinetodellisuutta. Mutta tässäkin pätee sama, mikä havaintojen hahmotuksessa: Niinkuin meillä on havaintohahmolle tajunnassamme kehitelty mielellinen tulkinta, samoin meillä on fysiikassa tutkimallemme prosessille mielellinen tulkinta, teoreettinen selitysmalli - tavallisesti matemaattinen symbolikonstruktio. Symbolit sellaisenaan ovat kuitenkin täysin tajunnan sisäisiä asioita eivätkä voi "vaikuttaa" ulkomaailmassa. Meidän on prosessia "todellisuudessa" ymmärtääksemme pakko konstruoida mielikuvia esiintymistä, jotka ovat projikoitavissa ulkomaailmaan (hiukkasista, aalloista, massasta, energiasta jne.)
Teemme kuitenkin virheen, jos oletamme, että on lupa ilman muuta projikoida fysiikan tutkimaan prosessiin kaikki ne merkitykset ja mielikuvat, joita teoreettisiin käsitteisiin liitämme. Esimerkkejä tästä voisi poimia fysiikan historiasta - sellaisia kuin eetteriteoria ja caloricum- eli lämpöaineteoria.
Niinkuin tietomme esineistä on hahmotuslakien ja kokemusmaailmamme suppeuden rajoittamaa, samoin fysiikan tutkimien prosessien selittäminen ja ymmärtäminen teorian avulla on aina yksinkertaistavan, idealisoivan ajattelumme rajoittamaa.
KOMMUNIKAATIO
Kysyttäessä, mikä muodostuu yksilön tajunnan sisällöksi - siis millaiseksi todellisuus kehkeytyy - joudutaan väistämättä tarkastelemaan kommunikaation, tajuntojen välisen viestinnän ilmiötä.
Rauhala kirjoittaa: "Tajunta ei ole mikään olento eikä instanssi, joka ensin olisi ja sitten ryhtyisi muodostamaan merkityksiä, vaan tajunta tulee olemassaolevaksi juuri merkityksissä. Tajunta on merkitysten kehkeytymisen, niiden keskinäisiin suhteisiin asettumisen ja niiden jatkuvan muuttumisen prosessi." (s. 49)
Näemme selvästi, että niin primitiivisen kuin kulttuuri-ihmisenkin tajunnan kehkeytyminen etenee mitä suurimmassa määrin kommunikaation avulla. Eleet, kuvat, puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat se aines, jonka tulkinnassa merkitykset muodostuvat, asetetaan suhteisiin ja nuo suhteet tarkennetaan. Voisipa väittää, että havaintojenkin antama informaatio jäisi peräti vähäiseksi, ellei yksilö lainkaan olisi kommunikaatiossa toisiin yksilöihin. (Susilapset!)
Viittauksilla fyysiseen maailmaan, esineitten nimien oppimisella, on tietenkin merkitysmaailman muotoutumisessa huomattava osuus ja se on keskeisen tärkeää tietyssä lapsuuden vaiheessa, mutta yksinkertaistetaan aivan liikaa, jos kuvitellaan, että tajunnan sisältö kasataan ja kombinoidaan vain tällaisista merkityksistä (kuten loogisessa empirismissä ajatellaan).
On aihetta korostaa ymmärtävää kommunikaatiota, jolla tarkoitan eräänlaista "suoraa" yhteyttä tajunnasta tajuntaan. Se tosin tapahtuu ulkonaisesti kieltä käyttäen, mutta ei ole redusoitavissa tuon kielellisen ilmaisun osiin vaan välittää nimenomaan jonkin kokonaismerkityksen.
Saatan kuvailla kokemustani: "Radiokuuluttaja puhuu aivan lipeäkalan äänellä." - Olen jokseenkin varma, että kuulijani ymmärtää ja pystyy jopa tunnistamaan monien joukosta sen kuuluttajan, josta näin väitin. Ja kuitenkin: Eihän kala puhu eikä kukaan ole lipeäkalan ääntä kuullut. Siis: Nonsense, sanoisi analyyttisen kielifilosofian edustaja.
Ymmärtävän kommunikaation tietä välittyvät tajunnasta tajuntaan laajat kokonaisuudet, sellaiset uniikit hahmottumat ja oivallukset, joita ei voi redusoida miksikään "ptotokollalauseitten" loogisiksi yhdistelmiksi. Näitä laajoja elämyskokonaisuuksia on tavallisella arkisten viittausten kielellä usein vaikea ilmaista ("on niin hyvää, ettei sanotuksi saa"). Ehkä vielä huonommin siihen soveltuu tieteen kieli. Joskus siinä kuitenkin voi taiteen kieli, kuvallinen kieli, musiikki tai runous onnistua siinä määrin, että pystymme pääsemään jokseenkin syvälle mukaan vierassieluiseen, vieraan tajuntaan. Otettakoon esimerkiksi Viljo Kajavan runo "Lumous":
Kuin unen usvaan kuulsi sydämeeni lumottuun
sun hymys ajaton kuin patsaan marmorisen suun.
Yö oli mennyt. Valkolokki keinui silkkikuplan lailla läpi tuulien.
Mehiläinen, soiva sana kukkahuulien,
kiersi maata kimmel siivissään.
Jokaiselle on selvää, ettei tätä ilmaisua voida koota luettelemalla ne "ulkoisen todellisuuden esiintymät", joihin on viitattu: lokki, mehiläinen, kukka, kupla, silkkikangas, verenkierron keskuselin jne. Metaforat, vertaukset, kielen rytmikuviot ja äännevärit sisältävät jo sellaisia merkityskokonaisuuksia runon takana olevan varsinaisen uniikin elämyksen jäsentyminä, että esimerkiksi taitavan runoilijan tekemä käännöskin antaisi siitä vain kalpean aavistuksen. Kuitenkin jotkut kuvittelevat sen mahdolliseksi tietokoneitten käännösohjelmillakin - kunhan ne vain riittävästi "kehittyvät".
Kulttuurin välittyminen tajunnasta tajuntaan on liian laaja kysymys tässä tarkasteltavaksi. On syytä korostaa sitä, miten kommunikaatio laajenee paljon ohi esinemaailmaan suuntautuvien viittausten. Sanonta voi olla virheellinenkin: itse asiassa ymmärtävä kommunikaatio esimerkiksi tunnetilojen ilmaisuna näyttäisi olevan varhaisempaakin kuin "esineviittauskieli". Oikeastaan kaiken kielen voi katsoa perustuvan ymmärtävään kommunikaatioon. Esiintyy kuitenkin aste-eroja siinä, miten laajoja ja uniikkeja tajunnansisältöjä pystytään ilmaisemaan.
Kommunikaatio mahdollistaa ns. intersubjektiivisen todellisuuden synnyn. Siitä on paradoksaalisesti sanottava, että se on toisaalta suunnattoman laaja, toisaalta tavattoman suppea todellisuus. Laaja se on siinä mielessä, että se sisältää kaiken sen kulttuurin luoman kokemusaineiston, jonka yksilö uskoo todeksi ja uskoo toistenkin yhteisönsä jäsenten uskovan. Suppea se on siinä, että se edustaa yksilön tajunnasta vain sen kommunikoituvaa osaa ja on siis suuresti kielen rajoittamaa.
On kuitenkin muistettava, että tajunta on kokonaisuus ja että kommunikoituvan osan siitä erottaminen on jossakin määrin keinotekoista. Jäsentävänä tekijänä kulttuuri vaikuttaa siis yksilön koko merkitysten verkkoon, mutta ei ole suinkaan ainoa tällainen tekijä. Kulttuurivaikutteet voivat antaa tärkeitä sysäyksiä yksilön tajunnan laajenemiselle uusien merkitysten tietä, mutta toisaalta liiallinen sitoutuminen kommunikaatiossa saatavaan sosiaaliseen vahvistukseen voi jarruttaa ajattelua ja ehkäistä yksilön omaa luovaa toimintaa.
Käsiteltäessä tajunnan suhdetta ulkopuoliseen maailmaan on jo käynyt ilmi, ettei vahvastikaan intersubjektiivisen todellisuuden ja objektiivisen välille voi asettaa yhtäläisyysmerkkejä. Se, mitä pidämme todellisuutena, on aina ihmisen hahmotuslakien ja kulttuurikäsitteistön läpi suodatettua. Tämän jo Kant esitti selvästi.
Lisäksi on aihetta todeta, että me havaitsemme vain suppean osan periaatteessa havaittavissa olevasta. Jo aistien alue on suppea, kuuloaistin vain muutaman oktaavin verran kaikista värähtelyistä, näön ehkä yksi oktaavi. Valtaosa värähtelyistä jää jo aistiemme ulkopuolelle.
Sama kysymys voidaan asettaa myös nykyisten aistiemme suhteen. Mikä olisi hahmotustapamme, jos informaation käsittely tapahtuisi ihmiskunnan nykykokemuksesta poikkeavalla tavalla?
Meidän saamamme kokemus maailmasta ja meidän päättelymahdollisuutemme ovat aivan ilmeisesti niin suppeat, että voimme sanoa olevamme vain jonkinlaisissa "maailman maistiaisissa".
Kysymys objektiivisesta todellisuudesta esitetään meidän ajallemme tyyypillisesti vain aineellista, ulkopuolellemme projikoitua maailmaa koskevana. Mutta tajuntamme sisältää paljon muutakin: Meillä on kokemusta sellaisesta, jota luonnehdimme eettiseksi, esteettiseksi, pyhäksi jne. Myös niiden suhteen voidaan - ja minun käsittääkseni tulisikin - asettaa kysymys objektiivisesta todellisuudesta: Onko olemassa objektiivisesti hyvää, kaunista jne. Ehkä sellainen keskustelu saisi meidät ainakin näkemään, miten tavoittamatonta täydellisesti objektiivinen on tietomme kaikilla alueilla.
Itse asiassa jo intersubjektiivisen todellisuuden syntyminen ja sitä tietä kohtuullisesti yhtenäinen maailmankuvamme kulttuurissamme perustuu ihmisten sekä fyysisiin että tajunnallisiin rakenneyhtäläisyyksiin. - Jos tekisimme sellaisen radikaalin ajatuskokeen, että olettaisimme ihmiskunnan valtaosaltaan sokeiksi, niin että näkeviä olisi joukossa promillen murto-osan verran, eivätkö silloin näkevien puheet valosta, väreistä ja maisemista - sikäli kuin sellaista puhetta pääsisi ollenkaan syntymään - olisi valtaväestölle täysin käsittämätöntä, todellisuudelle vierasta kuvittelua. - Entä jos vastaavia radikaaleja eroja esiintyisi ihmisen tajunnallisen kokemuksen rakenteessa: Valtaosa ei pystyisi seuraamaan eräiden harvojen ajatuskulkuja merkitysten maailmassa. Toisella tavalla kokevat olisivat heille "huuhaa"-väkeä.
Me voimme uskoa meistä riippumattoman, objektiivisen todellisuuden olemassaoloon siinä mielessä, että uskomme jotakin tapahtuvan siinäkin tapauksessa, että mitään tajuntaa ei olisi sitä toteamassa. Mutta se, mitä tapahtuu on aina meistä itsestämme, tajunnastamme riippuvaa. Siten "objektiivinen todellisuus" on olettamus, joka mainiosti selittää meille sen ilmiön, että peräti monet odotuksemme ulkomaailmaan projikoimiemme tajunnansisältöjen piirissä toteutuvat niin hyvin. Olisi kuitenkin virhe samaistaa tuo todellisuus siitä tekemämme kuvauksen, tulkintamme, kanssa - olipa intersubjektiivinen yksimielisyys miten vankka tahansa.
Todellisuus on jokaisen itse rakennettava kulttuurin hiomista kokemuksen rakennuspuista, jotka usko on valinnut - loogisen päättelyn toimiessa rakennusmestarina ja mielikuvituksen arkkitehtina.
Materialisti väittää, ettei viimeisen tajunnan sammuminen maailmasta merkitsisi mitään. Planeetat kulkisivat elliptisiä ratojaan niinkuin ennenkin, galaksit loittonisivat toisistaan, hiukkassäteily jatkuisi ja atomit kieppuisivat kuten ennenkin.
Mitenkähän asia on ajateltava?
Voin myöntää, että jotakin tapahtuu, mutta mitä? - Ajateltakoon, että tällainen tajunnan sammuminen olisi tapahtunut jossakin varhaisantiikin vaiheessa. Mitä viimeinen viisas - kaiken tietämyksensä kooten - silloin olisi mahtanut ajatella maailman tulevaisuudesta? - Maa loikoo pannukakun kaltaisena kiekkona kuten ennenkin, auringonjumala ajelee kultaisissa vaunuissaan päivien mittaan yli taivaanlaen kuten ennenkin ja tähtien lyhdyt vilkkuvat ripustettuina vankkaan taivaankupuun - kuten ennenkin, nyt ja aina.
Muuan historioitsija on jättänyt hengen silmin nähtäväkseni historiateoksensa, joka näkyy painetun v. 4711 j.Kr. Siinä hän mainitsee, miten tavattoman suurta muutosta ajattelussa ja maailmantieteen paradigmassa merkitsi 5. vuosituhannen alkupuolella tehty Suurtajunnan löytäminen, joka suorastaan mullisti maailmankuvan. - Varhaisemmista ajoista hän poimii pari mielenkiintoista kautta, ensiksikin kreikkalaisen filosofi Thaleksen, joka opetti, että kaikki on oikeastaan vettä. Toiseksi hän esittää kiinnostavana kuriositeettina toisen ja kolmannen vuosituhannen vaihteen katsomukset, jolloin taas vallitsi merkillinen käsitys, että kaikki on pölyä. Tämä pöly värähtelee kaikkialla ja muodostaa pienempiä ja suurempia kokkareita, jotka kuitenkin nekin ovat perusrakenteeltaan pölyä ja vain pölyä. Todisteeksi siitä, että kaikki on pölyä, järjestettiin suuria pölyn tussahduksia, joissa hävitettiin kokonaisia kaupunkeja. Maailman ajateltiin syntyneen yhdestä oikein suuresta tussahduksesta.
"Oli joitakin, jotka jo noina aikoina puhuivat tajunnasta - tosin hyvin vaatimattomasta ja suppeasta", kirjoittaa historioitsija, "mutta heitä ei paljon kuultu. Kannattaa kyllä mainita, että jotakin aavisteltiin hyvinkin varhaisina aikoina. Niinpä vähäisessä Suomessa kirjailija Jarno Pennanen oli jo 1940-luvulla laatinut pölymaailmaa tarkastelevan aforismin: 'Kun tomu kimaltaa auringossa, meidän on syytä huomata kaksi asiaa: että se on tomua ja että se kimaltaa.' "
_