Runoja. Omakustanne 2006.
Hylkään runon. Upotan. Painan syvälle.
Se pulpahtaa pintaan.
Se asettaa kynän käteeni. Se vaatii
olemassaoloaan.
En se minä ole, joka kirjoittaa.
Runo kirjoittaa minussa, ei hellitä.
Mikä ihminen on runon edessä? Paashipoika, lakeija
tai renki. Valjastaa itsensä runolle,
asettuu länkien alle, aisojen väliin.
Ja runo ajaa, ajattelee,
niin että tiu'ut helisevät.
Runon ruoska läiskähtää, panet laukaksi.
Mistä tulee, mihin matka?
Heittää sitten suitset rekeen, menee menojaan.
Menee menojaan runo. On valmis menemään.
On valmis. Hylkää minut.
Syön kaurojani.
Siinä ne huutavat, paperiliuskalla,
runot,
huutavat lukijaa.
"Tässä me lepäämme kirjainten jonoina
kuin mykkien hautaristien pitkät rivit
odottaen ylösnousemustaan.
Tässä lepäämme, juurettomat. Veri ei syki suonissamme.
Huudamme sinua:
Anna meille olemassaolo. Nosta meidät elämään.
Sinulla on valta meidän ylösnousemukseemme,
sinulla, jolla on rakastava mieli.
Me sykimme sinussa, me laulamme sinussa,
sinussa versomme viheriöivät.
Syleilemme jokaista ajatuksesi liikahdusta."
Runot huutavat kirjavilta riveiltään:
Anna meille itsesi, anna meille sykintä sydämessäsi.
Anna meille elämä.
Saat elämän.
Runo ei ole paperi eikä muste.
Et sinäkään ole liha, et luu etkä nahka,
et poimukkaat aivot.
Tunne itsesi:
Olet runo.
Tuhat kertaa päivässä luet itsesi,
runon, muistiinpantuna ihosi lämpöön, sydämen sykintään,
hengityksesi huokuun,
aivojesi kuviin ja hourekuviin, kummajaisiin.
Kirjoitat maailman. Maailma on muistikirjasi.
Runosi: "Olenko minä?" Ja maailman runo: "Olet."
Sinä, runo, olet runo - et liha, luu, et poimukkaat aivot.
Tuhat kertaa päivässä on ylösnousemuksesi hetki
ja maailman uusi luominen
runoksi
runossa