WSOY 1996.
(Eino Kailasta)
Matematiikan opinnot oli aloitettava seuraamalla Felix Iversenin geometrian luentoja, mutta kun olin aikani kuunnellut, miten "piirretään suora pisteestä bii pisteeseen sii", huomasin joutuneeni inhottavalla tavalla uudelleen koulun penkille. Mistään todellisista luennoista ja avarista "korkeamman opetuksen näköaloista" ei voinut uneksiakaan. Parin tällaisen "luennon" jälkeen olin kypsä ilmoittamaan, että vaihdan tiedekunnan osastoa, menen sittenkin historiallis-kielitieteelliseen --- niinkuin olin kesällä suunnitellut ja jopa lukenut senvuoksi latinan alkeitakin.
Uskottelin nyt itselleni ryhtyväni valmistautumaan suomenkielen opettajaksi, mutta huomasin, että välttämättömät lehtori Niemisen kieliopin luennot olivat yhtä aikaa Eino Kailan filosofian historian luentojen kanssa. Jo kauan sitten --- luettuani "Syvähenkisen elämän" --- olin päättänyt kerran yliopistoon päästyäni kuunnella Eino Kailaa. Mielestäni oli vähintään häpeämätöntä luennoida samaan aikaan Kailan kanssa, mutta sitä ei voinut mennä Niemiselle sanomaan. Parasta jättää suomen kielioppi tuonnemmaksi. Niinpä marssin Kailan luennolle.
Sali oli keskikokoinen ja jo tupaten täynnä kuulijoita, vaikka olin tullut hyvissä ajoin. Osa oli ilmeisesti nuoruutensa sivuuttaneita naisia ahtautuneina etummaisille penkkiriveille. Muuan vanhempi opiskelija, jonka vierestä olin löytänyt vapaan paikan, viittasi näihin naisiin, irvisti leveästi ja kertoi Kailan viime lukukauden luennolla kääntyneen heihin päin ja laukoneen:
"Mitä te täällä teette? Oletteko rakastuneet minuun?
Lopulta ovesta astui sisään --- pamauttaen sen samalla perässään kiinni miltei vihaisesti --- pitkähkö, jokseenkin solakka mies, jolla oli terävä kulmaprofiili kuin kotkalla ja tiukasti yhteen puristetut huulet --- suorastaan pelottava ilme. Hän asteli sivuilleen vilkaisematta --- niinkuin seisomaan noussutta kuulijakuntaa ei olisi ollut olemassakaan --- suoraan pitkän puhujapöydän taitse toiselle puolelle salia ikkunan eteen, nosti katseensa yli vastapäisten kattojen ja seisoi siinä hetken hiljaa --- jolloin kuulijat istuutuivat hämmentyneinä ja mykän hiljaisuuden vallitessa.
Sitten Kaila --- edelleen katsoen kattojen yli etäisyyteen --- rummutti lujasti oikean kätensä nyrkillä rintaansa ja sanoi, julisti --- tästä rummutuksesta väräjävällä äänellä:
"Vastaa minulle, maailma, mikä sinä olet!"
Siitä hetkestä alkaen haihtuivat viimeisetkin ajatukseni suomen kielen opinnoista. Hiutaleenkeveitä ne tosin olivat olleetkin. Olin valmis lumoutuneena seuraamaan tuota pelottavaa, kotkankatseista miestä mihin aatteelliseen maailmanääreen tahansa etsimään vastausta. Jos tämä mies oli Piru, olin aivan valmis myymään sieluni Pirulle.
Filosofiaa, tästä hetkestä lähtien vain filosofiaa! Muu saa jäädä. Tuli mitä tuli!
Ja Kaila kulki edestakaisin katederin takana sivuilleen kertaakaan vilkaisematta ja puhui väkevasti ikäänkuin vetäen maailman kaikki ajattelijat siinä paikassa väittelemään kanssaan. Silloin tällöin hän pysähtyi, huojutti yläruumistaan edestakaisin varpaillaan keinuen --- kuin ottaen ajatuksilleen uutta vauhtia --- osoitti vasemman kätensä etusormella eteensä ikäänkuin sorkkien sillä olevaista, joka ei ollut valmis paljastamaan hänelle salaisuuksiaan --- ja lähti taas vinhaan vauhtiin salin poikki kohti ikkunaa. Kertaakaan hän ei vilkaissut mihinkään paperiin, vaikka joitakin olikin tullessaan ohimennen ja hajamielisesti läiskäyttänyt pöydälle.
Kerran Kaila vilkaisi hiukan vaivautuneena kelloa luentosalin takaseinässä, kääntyi ensi kerran kuulijoihin päin ja --- äkillistä, yllättävää sosiaalisuutta osoittaen -- ilmoitti kohteliaasti:
"Minä pyydän saada jatkaa ilman taukoa."
Hiirenhiljaa kuunnellut auditorio kohahti hyväksyvästi ja ikäänkuin rentoutui pariksi sekunniksi, mutta samassa Kaila oli jo sukeltamassa Herakleitos Hämärän ajatusmaailmaan.
Ja kun hän sukelsi, hän sukelsi syvälle, läpi ajan, historian, osoitti yhtymäkohtia uuden ajan ajattelijoihin, virnuili välillä teologeille, toi esille oman analyysinsa ja siteerasi taas antiikkia --- usein kreikaksi, heksametrisäkeitä vahvasti skandeeraten. Se oli huimaa vaellusta, missä valtakuntien, aikakausien ja ajatussuuntien rajat häipyivät pystymättä pidättelemään intohimoista etsintää. Vastaa minulle, maailma..."
Välähteleviä näkemyksiä, laajoja kehityskaaria, salaisuuksien ovien jyskytystä.
Ja sitten yhdessä humauksessa kaikki oli ohi. Kaila käännähti ja sanoi kuivasti:
"No, tuokaa nyt ne opintokirjanne!"
Ja huulet puserrettuina pysyvään ivalliseen ilmeeseen --- ikäänkuin niille olisi kerääntynyt kaikki se vastenmielisyys, jota todelliset ajattelijat ovat kaikkina aikoina tunteneet byrokratiaa ja valtakoneistoa ja sen laitoksia kohtaan --- Kaila huiskautteli hänen eteensä kiireesti sysättyihin opintokirjoihin nimeään --- johon kuului K ja jonkinlainen pitkä savuava häntä sen perässä.
Ensimmäinen luento oli päättynyt.