WSOY 1994.
KYMMENES LUKU
1
Lokakuun alussa marssittiin viimeisen kerran Riihimäen kauppalan halki ja noustiin aseman sivuraiteella "härkävaunuihin", tavaravaunuihin, joihin oli kyhätty laudoista makuulavereita. Alkoi matka itään, rintamalle. Kukaan meistä ei lähtöä surrut, pääasia oli siirtyminen uusiin oloihin. Kaikki tietävä huhu osasi kertoa, että rintamalla tykkimieskin on ihminen, saa elellä korsun lämpimässä omissa oloissaan, kunhan joskus pistäytyy vartiossa, eikä tarvitse joka käänteessä herroitella upseereitakaan, alikessuista puhumattakaan. Puseronnappeja saa pitää auki jos huvittaa.
Viipurissa marssittiin nupulakivikatuja jonkinlaiseen sotilaittenlajittelukeskukseen, jossa tuli ero monista tutuista, kun armeijan tehokas separaattori huiski koko joukon täydennysmiehinä kenet millekin rintamalohkolle.
- - -
Meitä päätyi parikymmentä tykkimiestä Valkeasaareen, vanhan rajan tuntumaan Leningradin suuntaan, Kenttätykistörykmentti 19:n toiseen patteristoon - joukossa muutama korpraalikoulusta. Huhu ei taaskaan pitänyt likimainkaan paikkaansa. Lämpimästä korsusta ei ollut puhettakaan. Saimme asuttavaksemme viidennen patterin tuliaseman maastoon pystytetyn teltan, johon kaikkien piti mahtua sulassa sovussa. No, kun asetuttiin nukkumaan säteettäisesti keskustasta poispäin, päät ja hartiat mahtuivat hyvin, mutta jalkoja oli kasassa kuin halkopinossa. Jos joku nukkui sikeästi liian pitkään yhteen menoon, hän huomasi sääriensä hautautuneen pinossa viiden muun sääriparin alle, heräsi, veti jalkansa vaivalloisesti, karkeasti kiroillen esille ja nosti ne päällimmäisiksi pinoon, kunnes puolen tunnin kuluttua oli jälleen siirtovuorossa.
Oli tullut jo pakkasöitä. Keskellä telttaa hehkui kamina punaisena, niin että jalkapohjat olivat siinä kuumuudessa palaa, mutta pääpuolessa, teltan seinän vieressä oli koleaa. Eräänä aamuna koetin herätessäni nostaa päätäni, mutta sepä ei noussutkaan ensi yrittämisellä. Olin kuin Gulliver, jonka lilliputit olivat sitoneet yön aikana maahan kiinni seitinohuilla säikeillä. Ne säikeet osoittautuivat omiksi hiuksikseni. Minun oli revittävä irti alustasta tukkani, joka oli jäätynyt yön aikana siihen kiinni teltan huuruisella seinämällä.
- - -
Armeijan monasti päällään seisovan logiikan mukaisesti meitä oli ahkerasti komennettu "maahan", "ylös" ja "ilmasuojaan" kasarmin kentällä, missä kaikki uhka oli kuviteltua, mutta täällä, missä tämän tästä korviin kantautuivat konekiväärien laukaussarjat ja jossakin yläpuolella surrasi lentokone, meitä seisotettiin nelirivissä teltan edustalla ja marssitettiin suljetussa järjestyksessä, jopa tahtia huutaen, kivitietä pitkin töihin kuudenteen patteriin. Jaosupseeri Erma vaati viivasuoraa ojennusta ja paraatiryhtiä, niinkuin paraskin kasarmin korpraali. - Kuudennen patterin tuliaseman ympärille oli jonkin korkean esikunnan karttapöydän ääressä keksitty ruveta kehittelemään sotataktista uutuutta, erikoista "siiliasemaa", joka kykenisi puolustautumaan joka suuntaan. Näitä tyylikkäitä kynänvetoja meidän tuli nyt joka päivä jäljentää maastoon iskeytymällä hakuilla ja kuokilla jäiseen kamaraan.
Viikon kuluttua tilanne muuttui, kuin meidät lopulta jaettiin kolmen patterin kesken. Jouduin eroon radiojaoksen tovereistani, mutta sain seurakseni kuudenteen patteriin kaksi Jyväskylän lyseon poikaa, Timo Mäkisen ja Olavi Vänttisen. Hyvä niinkin.
2
Kumarsin pääni astuessani kuudennen patterin tuliaseman komentokorsuun - sekä kunnioituksesta että matalan ovenkamanan vuoksi. Korsu oli hivenen herraskainen, vain muutaman porrasaskelman syvyydessä ja sillä tavalla rinteessä, että siitä aukeni iso ikkuna etelään, laajalle suoaukealle, Aleksandrovkan suuntaan. Vasemmalla, vastapäätä ikkunaa, oli koko seinän mittainen laveri, laskija-aliupseerille, lähetille, puhelinmiehille ja muille komentoryhmään kuuluville. Tästä laverista määrittelivät reppu ja muut vähäiset varusteet sen kapean kaistaleen, jolla repun omistajan oli lupa maata ja kuorsata - kovalla lauta-alustalla, mantteli peitteenä.
Ikkunan edessä oli pöytä ja sillä kenttäpuhelin ja patteritaso. Korsun perältä meni ovi "Terävään päähän", pienempään osaan, jossa majailivat patteriupseeri, luutnantti Heikki Kahila, ja jaosupseeri, hiljakkoin upseerikoulusta tullut vänrikki Alpo Nieminen.
"Terävässä päässä" ilmoittauduin sotilaallisesti asennossa seisten luutnantti Kahilalle - vanhojen jermujen virnuillessa korsussa takanani. Kahila oli asiallinen, kysäisi jotakin aivan tavallisella äänellä osoittaakseen, ettei hänen vuokseen tarvinnut "jännittää" näissä oloissa.
Minulle - tai oikeammin repulleni - tehtiin tilaa miehistökorsun peräseinän viereen tykkimies Mäntylän selän taakse. Istahdin laverin reunalle ja katselin ikkunan läpi syksyiselle suolle, jonka kuivempia jänteitä pitkin kierteli kärrytie Rajajoen aseman suuntaan. Tässä siis Suomen armeija seisoi - pikemminkin kylläkin makaili laverilla - vastassaan miljoonien puna-armeija, sen Leningradia suojelevat divisioonat. Ja minä olin nyt osa tätä koneistoa, suurta, mahtavaa, tappavaa koneistoa, pieni osa, tykkimies, mutta kuitenkin tärkeällä paikalla tärkeine tehtävineni minäkin.
Ensimmäinen tärkeä sotilaallinen tehtäväni tulikin hyvin pian, kun luutnantti Kahila komensi - ei oikeastaan komentanut vaan ilmoitti, sanokaamme, ilmoitti komennonomaisesti - että minun olisi keitettävä hänelle ja vänrikki Niemiselle pakillinen kahvinkorviketta. Ja hän ojensi pakin ja pussin.
Korsussa oli ihan kunnollinen hella ja sain kuin sainkin vähitellen siinä kosteat puut syttymään ilman, että sekaan olisi tarvinnut vuolla suikaleita trotyylin kappaleesta, niinkuin korpraali Orhanen, lähetti, jo ennätti ehdottaa. Se oli kuulemma tapana, mutta piti vain varoa, ettei uuniin joutunut havupuuta, koska sen kipinä olisi voinut räjäyttää trotyylin ja lähettää koko hellan ja puoli korsua taivaan tuuliin.
Täytin pakin puolilleen vedellä - sen verran arvelin herrojen upseerien juovan korviketta - ja hetken mietittyäni kaadoin joukkoon suunnilleen puolet Kahilan korvikejauhopussista, arviolta kupillisen korvikejauhoa kumpaakin juojaa kohden. Asetin pakin liedelle ja rupesin odottelemaan keitoksen kuumenemista - varmuuden vuoksi sitä silloin tällöin hämmentäen, niinkuin muistelin menetelleeni keittäessäni kerran kotona itselleni kaurapuuroa. Kun vesi pakissa poreili ja pakki tärisi, päättelin korvikkeen kiehuneen, nostin pakin pois kuumalta hellalta, marssin "Terävän pään" ovelle, tein asennon ja ilmoitin: "Herra luutnantti, korvike keitetty!" Ojensin pakin, poistuin kantapäitä napsauttaen ja suljin välioven takanani. Asetuin jälleen laverin reunalle istumaan tyytyväisenä siihen, että tehtäväni oli nyt hoidettu. Se oli vähän jännittänyt, mutta nyt se oli tehty.
Kuulin oven takaa "Terävästä päästä" ensin epämääräistä mutinaa, sitten yhä kuuluvampia ärähteleviä ääniä, jotka jo muotoutuivat sanoiksi: "Mitä tämä on? Mitä helvetin puuroa!" - "Tämä on provokaatiota Suomen armeijaa vastaan!" - "Onko tässä ollut murhaamisen tarkoitus?" - "Sotaoikeuteen se on vedettävä!" - Lopulta ovi repäistiin auki ja Kahila ilmaantui ovelle kädessään tärisevä muki: "Tykkimies Rainio, oletteko koskaan keittänyt kahvia tai korviketta?" - "En, herra luutnantti. Tämä oli ensimmäinen kerta." Nähdessään yhä surkeammaksi käyvän olemukseni ja miten etsin pelastusta kelvollisesta sotilaallisesta asennosta hapuillen keskisormillani housunsaumoja, Kahila lauhtui silmin nähden, miltei huvittui ja sanoi suorastaan ystävällisesti, että minun olisi pitänyt etukäteen kertoa asia - kyllä hän olisi neuvonut.
Tämä oli uutta! Siis armeijassa saattoi sanoa, ettei osannut jotakin, ja se aivan yksinkertaisesti neuvottaisiin! Alokasaikahan jo oli karsinut pois kaiken mahdollisuuden keskustella asioista: "Alokas, älkää selittäkö! Maahan - ylös - maahan - ylös!"
Ehkä huhu sittenkin oli ollut oikeassa. Rintamalla oli sotilaissakin inhimillisyyttä!
6
Juhlat olivat ohi. Siiliaseman rakentaminen oli lumen tultua keskeytetty. Vartiovuorot eivät paljoa rasittaneet. Oli keksittävä miehistölle lisää puuhaa.
Minun osakseni tuli uusia patteritaso, se kun oli jätetty silleen, mitä se oli ollut kaksi vuotta sitten patterin etsiytyessä näihin asemiinsa kivitien poskeen. Maalit oli silloin tavan mukaan merkitty lyijykynällä ohuesti patteritason millimetripaperipintaan ja metallinen tasoviivotin oli vuosien kuluessa jo pahoin kuluttanut nuo merkit.
Jostakin löysin peräti tussia ja tussikynän, ja patteriupseeri käski nyt minun tehdä niiden avulla niin selvää ja siistiä työtä kuin osasin.
Minähän osasin! Ja aikaa oli! Pistemaaleille piirsin hienon varjostetun ympyrän ja sulkumaalit kuvioin mustalla värillä kauniiksi kuin olisivat olleet herkullisia lakritsipötköjä. Ja maalien nimet! Sulkumaalit "Ampiainen", "Mehiläinen", "Kimalainen", "Kärpänen", "Paarma" ja mitä niitä oli! Kaikki tekstasin huolellisesti - varustaen vielä erikseen koristeellisilla isoilla kirjaimilla vähän samaan tapaan kuin Edelfelt oli käsitellyt "Välskärin kertomusten" lukujen alkukirjaimet. En tosin piirtänyt mehiläisiä enkä ampiaisia näkyviin, koska naturalismi ei mielestäni tyylinä sopinut niin abstraktiin ja hienoon aihepiiriin kuin ballistiikka. Mutta koreata kaikesta tuli näinkin.
Hevosmiesten korsustakin pistäytyi joitakuita taiteen ystäviä tätä kaikkea ihailemassa. Ei oltu yhdessäkään patterissa vielä nähty näin hienoa patteritasoa. (Jos tarkkoja ollaan, on todettava, ettei koko patteritasoa olisi oikeastaan enää tarvittu, sillä kaikki maalit oli jo ajat sitten laskettu. Päivittäin oli maaliluettelon suuntiin ja matkoihin tehtävä vain säätietojen tuottamat korjaukset, tehtävä, jonka senkin laskijakersantti Tuominen jo jalosti uskoi minulle.)
Itse patterin päällikkö, kapteeni Malinen, tuli käymään, "vierailemaan", tulipatterissa. Ja tietysti ylpeyden aihetta, patteritasoa, näytettiin hänellekin. Vaikutus oli yllättävä!
Kapteeni Malinen seuraili silmillään hyvän aikaa patteritason koristekuvioita ja koukeroita. Sitten hän alkoi punottaa kuin ukkospilvi, ja seurasi pitkäisen jyrähdys:
"No, voi hetken p-kele! Oopperaako tämä sota onkin! Kulissejako täällä maalataan! Koreata oopperaa kaikki. Minä olen luullut, että täällä ollaan tosissaan pitämässä ryssiä matalana, mutta oopperaa, oopperaahan tämä onkin! Voi Figaron häät ja Sevillan parturi!"
Malinen lähti aikanaan, muistamatta vaatia mokomaa epäsotilaallisuuden surkeaa sikiötä hävitettäväksi. Mutta vieraiden käydessä yritettiin tästä lähtien pitää jonkinlaista peitettä patteritason päällä.
7
Keskellä päivää, kun enin osa miehistä oli komennuksilla ja töissä mikä missäkin, korsussa oli varsin viihtyisääkin. Ikkuna oli suhteellisen iso ja valoisa ja suolla Aleksandrovkan suunnalla vastasatanut, puhdas lumi antamassa maisemalle pehmeitä piirteitä. Silloin saattoi laskija-aliupseeri, kersantti Tuominen, leveäharteinen, komea isäntämies - ei aivan nuori enää - seistä ikkunasta ulos katsellen ja harjoittaa ääntään "Tuliviuhkan" esityksiä varten - tai aivan vain laulaa pelkästä sydämen kyllyydestä - komealla, täyteläisellä baritonillaan:
"Sinä kullan murunen,
kullan puhtahimman.
Minä vasken palanen,
vasken ruosteisimman..."
Joskus kersantti Tuomisen laulaessa komentokorsun ovensuuhun ilmaantui kuulijoita muistakin korsuista - ainakin Timo Mäkinen ja Vänttisen Olli, molemmat koulutovereitani. Niinä hetkinä korsussa vallitsi melkein kuin hiljainen hartaus.
Mutta sen, minkä korsun musiikki kersantti Tuomisen laulussa voitti, sen se hyvin pian tammikuussa menetti, kun patteriupseeri vaihtui, Kahila sai komennuksen jonnekin kauemmaksi ja hänen tilalleen tuli luutnantti Esko Jalkanen tulenjohtueesta. Hän oli Keijo-veljeni luokkatoveri Jyväskylän lyseosta ja otti minut heti isälliseen suojelukseensa eikä minulla kylläkään ollut siis mitään valittamista - varsinkaan, kun en ole kovin musikaalinen. Mutta muilla oli.
Esko Jalkanen toi viulunsa tullessaan ja jo aamun sarastaessa "Terävästä päästä" alkoi oven läpi kuulua selkäpiitä jyystävä, vuoroin nariseva, vuoroin kiljuva ääni, nitkutus ja natkutus.
Ensin luultiin, että upseerien puolella oli tulossa juhlat ja että siellä nyt teurastettiin porsasta, mutta se tuntui oudolta. Joulu oli ollut ja mennyt. Jokunen hoippuva juoksutus - rytmiltään sellainen kuin humalainen olisi tavoitellut maata jalkojensa alle - paljasti kitinän viulusta tulleeksi.
Onneksi "Terävän pään" ovi pysyi suljettuna. Kersantti Tuominen piti molemmin käsin korviaan ja muut alistuivat sellaisen sotilaan tyyneydellä, jonka kuuloluut ovat säilyneet vihollisen kranaattitulen vonkuessa helvetillisesti ympärillä hyökättäessä läpi Kannaksen. Jos ne nyt hajoaisivat, se olisi vain sitä jermun huonoa tuuria.
Muutama päivä meni näin sen toivon varassa, että oventakaisen viulunsoittajan omat voimat ja kärsivällisyys ehtyisivät. Mutta niinkuin sodassa usein, nytkään ei aavistettu, että pahin oli vielä edessä.
Hevosmiesten korsusta löytyi jonkinlainen haitarinsoittaja, tykkimies Reijo Järvinen, jonka ohjelmisto oli pysytellyt vaatimattomissa puitteissa ja jonka kurtun ääntelyä siksi oli siedetty kutakuinkin hyvin. Mutta nyt Esko Jalkanen sai päähänsä, että Järvisen oli säestettävä häntä ja että he harjoittelisivat juhlanumerokseen "Persialaisella torilla".
Lähiviikkojen ajaksi levittäytyi komentokorsuun todellinen "persialainen tori", joka ylitti äänten eksoottisuudessa monin kerroin ne efektit, joihin säveltäjä rajoittuneisuudessaan oli joutunut tyytymään.
"Krääh - krööh - viu - vau - vou" ja "iiaa - ääk - iiaa - ääk - kröh - kröh - kröh."
Tori oli täynnä henkensä hädässä huutavia kameleja ja toisinaan irtautui viulun kieliltä ikäänkuin loppumaton sarja kaameita arabialaisia sadatuksia. Kysyttiin, mistä villisikoja oli voinut eksyä persialaiselle torille. Dervissit kiljahtelivat, kamelit töräyttelivät kurkkutorviaan, aasit päästivät valloilleen surkean lemmenkaihonsa, lukemattomat torirattaat kulkivat ohi ruosteiset pyörät vinkuen.
Metelin persialaisella torilla ollessa pahimmillaan ilmaantui neljännestä patterista jonkinlainen lohduttajien lähetystö kertomaan, miten olivat asiat heidän komentokorsussaan. Hankintamatkoillaan miehet olivat löytäneet jostakin kyläkoulusta flyygelin ja varomattomuudessaan kertoneet siitä patterinsa upseereille. Flyygeli oli suuren innon vallassa siirretty neljännen patterin komentokorsuun, jossa muuan vänrikki Lorenzo Runeberg oli saanut päähänsä harjoitella konserttipianistiksi - nyt, kun oli hyvää aikaa. Senjälkeen oli neljännessä patterissa eletty kuin läkkisepän työpajassa: kilkutusta, kalkutusta päivät pitkät korvien täydeltä.
Mutta lähetystön kertoessa tätä lohdutukseksi tarkoitettua sanomaa alkoi "Terävästä päästä" kuulua tavanomainen viulun voihke sen taas jouduttua kiduttajansa käsiin. Neljännen patterin miehet kalpenivat ja alkoivat pikaisesti tehdä lähtöä. Mutta he muistivat kuudennen patterin päässeen hyökkäysvaiheessa vähemmällä, joten oli oikeus ja kohtuus tämän patterin nyt kärsiä enemmän.
Yksi viulu ei tuota kaoottista meteliä olisi pystynyt aikaansaamaan, ei myöskään yksi hanuri erikseen. Mutta kun ne liitettiin yhteen, vaikutus ylitti moninkertaisesti niiden summan. Syntyi sellaisia äänellisiä yhdistelmiä, joiden sielua viiltävä teho olisi pian saanut itsensä pääpaholaisen helvetistä, sen ylimmän sielunpiinaajan, lähettämään alaisensa opintomatkalle kuudenteen patteriin, ellei muusikkoja olisi onnistuttu lähettämään lomalle. Huhuttiin, että ne lomat annettiin huomattavasti ennen määräaikaa.