WSOY 1991.
Aika ajoin isällä oli jonkinlaisia konttoristin töitä Nahka-Heikkisellä - "nälkäpalkalla", niinkuin äiti sanoi hymähtäen. - Isän kannalta asiaan liittyi eräitä seikkoja, joilla ei kuitenkaan ollut helppoa perustella mokomaa työtä. Isän "ylityöt" alkoivat kestää viikko viikolta iltayöstä aina pitempään ja pitempään. Kerran hän tuli kotiin horjahdellen ja astuen raskaasti portaissa ja "lemuten viinalle" äidin sanojen mukaan - ja ne sanat hän melkein kiljaisi. Sinä kertana äiti ja Kaija-sisko yhteen ääneen "posmittivat" isälle monta tuntia ja sanoivat häntä kehnoksi ihmiseksi ja heikoksi luonteeksi. Isä murahteli ja yritti aluksi jotenkin pehmeästi puolustella viipymistään ja koetti melkein halatakin äitiä, mutta tämä työnsi hänet luotaan - "inhon elein", sanottaisiin näytelmässä. - Minä olin ihan hereillä ja kuuntelin "posmitusta" ja ihmettelin, ettei isä tällä kertaa sanonut sanaakaan äidin esoteerisen moraalin kehittymättömyydestä.
Tämän tapauksen perästä sattui usein, ettei isä tullut yöksi kotiin. Joskus hän oli poissa monta päivää ja yötä yhteen menoon. Kerran äiti oli kietaissut villahuivin hartioilleen, käskenyt Keijon ja minun mennä nukkumaan ja lähtenyt iltamyöhällä "isää hakemaan". Minä nukuin, mutta seuraavana päivänä kuulin äidin sanovan Kaijalle sen eilisiltaisen olleen "senlaatuinen kokemus", ettei hän "ikinä enää halua sellaista kokea". Sen sanoessaan hän asetti suunsa hyvin tiukasti kiinni ja melkein paiskasi kattilan hellalle eikä vastannut, kun Kaija kysyi monta kertaa, mitä sitten oikein oli tapahtunut.
Nyt isän ollessa kotosalla kaikki olivat hiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Isä koetti keksiä jotakin tekemistä, meni pyytämättä halkovajaankin purilaita pilkkomaan, vaikka se oli jo kauan katsottu Keijon tehtäväksi. Aina ennen minä olin saanut juosta Ruusilan kauppaan Kinakujan kulmaan ostamaan "Armiro kakkosta", mutta isä halusi lähteä itse.
Mutta siitä olin iloinen, että isä oli nyt useinkin valmis lähtemään kävelylle ja otti silloin minut mukaansa. Kun mentiin kadun yli, sain pitää häntä kädestä ja tunsin hänen sormiensa voimakkaan puristuksen käteni ympärillä. Hän oli vahva. Hän oli heittänyt jättiläistäkin rekillä niin monta kertaa, ettei sitä kukaan ollut pystynyt laskemaan. Ja hän oli "vetänyt leukoja" mastossa prammipurjeen köysistössä, vähän korkeammalla kuin Taulumäen kirkon torni.
Oli sunnuntai ja me vaelsimme kauas, ensin Kauppakatua läpi kaupungin ja sitten Seminaarinkatua alas "Maailmanlopun" tielle, jota suuret koivut reunustivat. Vähän ennen "Maailmanloppua" poikettiin oikealle, ylös vanhalle rautatielle, joka vei pienen joen rantaa ohi Kukkumäen. Mutta minua jo väsytti ja piti vähän väliä ottaa juoksuaskelia, että pysyisin isän rinnalla, mutta en uskaltanut hiukkaakaan näyttää väsymystäni, koska silloin olisi pitänyt kääntyä ja lähteä takaisin kotiin kesken kaiken enkä tiedä, olisinko enää uudelleen päässyt isän mukaan.
Sitäpaitsi saatoin nyt kuulla loputtomasti isän "juttuja". Niitä hän ei enää voinut kotona kertoakaan, sillä aina, kun hän aloitti jonkin tarinan - "... kerran Amerikassa, kun käveltiin rautatien vartta..." - ei hän päässyt lausetta loppuun, kun jo äiti ja Kaija ilmoittivat: "Tuo nyt on kuultu jo tuhat kertaa!"
Nyt olin tarttunut isän huomaamatta häntä kädestä, hiekka ritisi jalkojen alla, päivä paistoi lämpimästi ja minä olin maankiertäjä Bob, joka vaelsi väkevän suomalaisen kanssa preerian rautatien vartta Kalliovuoria kohti ja saattoi löytää kultaa. Pyysin isää taas kertomaan sen "betonitarinan". - "Senkö, kun Williams ja minä hypättiin junasta tuoreeseen betoniin?" - "Sen, sen!"
Ja isä kertoi, miten hän ja Williams olivat kerran taas matkustaneet jäniksinä junan tavaravaunussa pitkän matkan länttä kohti ja kuinka heidän sitten hyvissä ajoin, ennenkuin juna pysähtyisi pääteasemalla, oli ollut hypättävä vauhdissa pois kyydistä, etteivät joutuisi kiinni luvattomasta matkustamisesta. Sen he olivat tehneet onnistuneesti ties kuinka monta kertaa, mutta nyt sattui, että he eivät yhtään katsoneet, mihin hyppäsivät. Niin he putosivat kumpikin suureen altaaseen, täynnään paksua, tuoretta betonia. Heillä oli täysi työ päästä sieltä pois. Lopulta se onnistui, mutta kun he sitten vaelsivat raskaissa, betonia valuvissa housuissaan maantietä pitkin ja aurinko paistoi kuumasti, he eivät ollenkaan arvanneet, että betoni alkoi siinä kuumuudessa nopeasti jähmettyä. He saivat juuri ja juuri riisutuiksi housunsa ja vedetyiksi jalkansa irti housunlahkeista, jotka olivat jäykistyneet aivan kuin savupiipuiksi. Varsinkin Williamsin vasen lahje oli jähmettynyt niin pahasti koukkuun, että hänen sääreensä sattui hirveästi, kun sitä piti vetää sen läpi pois.
Siinä maantiellä isä ja Williams sitten ihmettelivät, mitä he tekevät housuilleen, kunnes he lopulta päättivät asettaa ne vierekkäin seisomaan tien sivuun eräässä valtateitten risteyksessä. Kun ne olivat nyt aivan kovat, ne pysyivät hyvin pystyssä ja kestivät sadettakin kauniin vaaleanharmaina, niinkuin Abraham Lincolnin patsas Lincoln Memorialissa Washingtonissa. - "Ameriikan pääkaupunki!" minä huudahdin innoissani. - Ja isä kertoi kuulleensa - vaikka tästä hän ei ollut aivan varma, kun ei ollut omin silmin nähnyt - että tuo teiden risteys oli nimetty "Kahden tuntemattoman hampuusin risteykseksi" ja läheisen intiaanikylän naiset pitivät huolen siitä, että tuoreita kukkia oli aina kimppuna housupatsaan juuressa.
Isän kertomuksiin ei koskaan väsynyt, sillä joka kerta niihin tuli jotakin lisää. En ollut aiemmin kuullut mitään kukkasista, joita tuotiin housujen juureen, ja kun tästä mainitsin, isä oli kovin kummissaan: "Enkö minä ole muistanut siitä aikaisemmin kertoa?"
Minun mielestäni isän kertomukset eivät olleet "vain tarinoita" vaan niihin sisältyi paljon jokaiselle hyödyllistä tietoa. Jos esimerkiksi purjehtii eteläisellä Atlantilla ja nousee pyörremyrskyn kohottama korkea, taivaita hipova, pyörivä vesipatsas, joka lähestyy ja uhkaa kaataa koko laivan, silloin on hyvä tietää, miten siitä selviytyy. Isälle oli kerran käynyt niin, että hän oli katsellessaan horisonttia laivan reelingin yli nähnyt kaukana hurjaa vauhtia lähestyvän, ainakin viiden palmun korkuisen, vinhasti pyörivän vesipatsaan. Hän oli huutanut varoituksia kannella työskenteleville matruuseille, mutta kaikki he ja vielä kapteenikin olivat vain hölmistyneinä, suu auki ja kauhusta jäykistyneinä jääneet katsomaan outoa vesipatsasta, jonka ympärillä meri kuohui ja pärskyi mutta joka itse säteili kaikissa sinisen ja vihreän vivahteissa ja näytti aivan säännöllisen muotoiselta tornilta. Sen korkeutta oli vaikea sanoa tarkasti, sillä sen huuruinen pää katosi sumupilveen.
Patsas oli jo aivan lähellä, kun isä vaati kiivaasti kapteenilta revolverin ja ampui sillä reiän vesipatsaan kylkeen juuri kun se oli tulossa kohti ja ahmaisemassa pyörteeseensä laivan, mastot ja purjeet, miehet ja kaikki. Siinä paikassa patsas rojahti veteen koko pituudeltaan, niin että vesi pärskähti mastonhuippujen korkeudelle ja laiva horjahti ja oli kaatua. Mutta hirveä patsas oli poissa - iäksi kadonnut ja laiva ja miehistö pelastunut.
"Muista, poika", sanoi isä lopuksi hyvin vakavana, "että aina kun liikut Atlantilla tai Etelämerellä ja näet pyörremyrskyn nostattaman patsaan, pyydät ajoissa kiväärin - revolverikin taitavissa käsissä riittää, kuten olet huomannut - ja ammut reiän patsaan kylkeen. Siitä pääsee ilma silloin virtaamaan pyörteen sisään ja kun paine tasoittuu, patsas hajoaa. Se on oikeastaan ihan yksinkertaista, mutta se pitää ymmärtää." - Minä nyökkäsin ja lupasin pitää varani.
Oli tultu monen kilometrin päähän kaupungista Köhniölle asti ja silloin isän silmissä välähti. Vesi oli kirkasta, pienet aallot lipisivät hiljaa eikä ainuttakaan ihmistä näkynyt missään. Köhniö oli kaunis erämaajärvi.
"Hsss", sanoi isä, "täällä on kaloja."
Hetkessä hän oli taittanut nuoren koivun ongenvavaksi ja loihtinut taskustaan siiman ja koukun. Hän penkoi rantatöyrään juurelta multaa kivensyrjällä ja sormillaan ja löysi kuin löysikin muutaman onkimadon. Tikunpätkä solmittiin vielä kohoksi ja niin oli onki valmis. Isä riisui kenkänsä ja kääri housunlahkeet ja alkoi onkia kaislikon reunan tuntumasta. Minä istuin kärsivällisesti vieressä kivellä.
Ahvenen tirri toisensa jälkeen kävi onkeen ja nostettiin maalle. Ne sätkyttelivät nurmella ja aukoivat suutaan kuin huutaakseen jotakin, mutta rauhoittuivat lopulta ja jäivät katselemaan toisella silmällään puunlatvoja.
Ahvenia oli kymmenkunta, kun isä totesi syönnin loppuneen ja luopui vastahakoisesti ongestaan.
"Mitä me näillä teemme?" minä kysyin tyhmästi. - "Ne syödään, tottakai. Äiti laittaa niistä keiton tai paistaa ne - Heli on hyvä laittamaan kaloja... Nyt ei tullakaan tyhjin käsin kotiin! Ei olla mitään tyhjäntoimittajia..." - Sanoessaan "tyhjäntoimittaja" isä naurahti hiukan katkerasti. Minä muistin, että sitä sanaa äiti oli joskus käyttänyt "posmittaessaan" isälle.
Olin vähän ihmeissäni, kun isä työnteli ahvenet takkinsa sivutaskuihin, viisi kumpaankin - mutta en sanonut mitään.
Paluumatkalla isän jalka nousi jotenkin kevyesti ja iloisesti ja minun oli hypeltävä entistä vikkelämmin pysyäkseni hänen matkassaan. - "Eikös ollutkin hyvä onni?" isä kyseli minulta ja minä myöntelin innokkaasti.
Matka oli sopivan pitkä, niin että tulin tietämään paljon erinomaisen hyödyllisiä kalamiehen konsteja. Kaikki ovat selvillä siitä, miten mainio syötti pelkkä särjen silmä voi olla, jos kala on syönnillään, mutta se on jo jonkinasteinen salaisuus, että onkia voi menestyksellisesti myös pelkästään sylkäisemällä koukkuun. Sen oli isä kerran tehnyt ja nostanut hauen, tosin pienikokoisen, mutta sen paremman maultaan.
Siinä jutellessa lupasin, että syön kokonaisen ahvenen, ja niin innostunut olin, että kun isä lupasi ruotia minulle kaksi kalaa, olin lopulta valmis syömään kaksikin. - Koetimme arvuutella, millä tavalla äiti ahvenet valmistaisi, paistaisiko margariinissa vai laittaisiko keittoa. Hiljaisessa mielessäni toivoin, ettei hän tekisi keittoa, sillä keitossa kalat katselevat syöjäänsä kauheannäköisin, liikkumattomin, keltaisin silmin.
Loppumatkasta, kun oli taivallettu lähes kymmenen kilometriä, aloin jo kertakaikkiaan väsyä, mutta isä oli niin hyvällä mielellä ja valmis kaikkeen, että otti minut "selkärepuksi" hartioilleen istumaan. Tällä kertaa ei niskanappikaan yhtään painanut ja minä taputin isän lyhyeksi leikattua, tankeaa pystytukkaa ja nauroin ilman syytä ja pyysin isää sanomaan "ihahaa", niinkuin silloin kun ihan pienenä olin ratsastanut hänen selässään lattialla.
Peräkkäin ja iloisen kevyesti nousimme kotiportaat ullakkokerrokseen ja heti keittiön ovelta julistettiin, että nyt saataisiin erinomainen kalasoppa. Äiti katseli ihmeissään meitä kumpaakin. "Mistä kalasopasta te puhutte?"
Silloin isä huomasi kääntää takintaskunsa nurin ja ojentaa ylpein elein ahvenet äidille. Äiti kiljaisi ja peräytyi ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta kaloja vastaan.
"Mitä ihmettä te olette tehneet!" äiti huusi aivan poissa tolaltaan. "Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Katso nyt itse - takkihan on aivan pilalla! Minä en ainakaan rupea sitä pesemään. Sehän haisee kuin... kuin... Ja vie ne limaiset lötiskät sen sileän tien!"
Isä oli aivan ymmällä. Hän aivan kuin vaipui kasaan, ei puhunut mitään, keräsi kalat pois ja meni ulos.
Minun kurkkuuni nousi kova pala, en voinut puhua mitään ja sain juuri ja juuri pidätetyksi kyyneleeni.
Vaikka oli sunnuntai, isä ei tullut vielä iltamyöhälläkään
kotiin.