Runoja. WSOY 1958.
Päivät tuuli kirjoittaa
satateräisellä kynällään
järvenliuskat sinikreikkaa täyteen.
Ymmärtämättömät.
Ymmärtämättömät.
Kaislain viittaukset, kuoronjohtajat ja kuoro,
nöyräpäitten kuoro.
Rantahiekka lukee tekstin,
ällänilakoivat säkeet,
silosäkeet, hiekansileät.
Tässä makaan,
aistiton, kuuro, kuulematon.
Öisin
kuu latoo palstan,
sirottelee kaarevasta kädestään
sadat omegat ja alfat
tiibettiläiset sigmat
yölaineen kiinalaiseen silkkiin.
Järvi loikoo vuoren kainalossa
kaislaiset hiukset hajallaan,
vuori, niinkuin karhu kyhmyinen, metsän talja hartioillaan,
tarjoo kainalonsa.
Amorinpulleat pilvet
kuin hymyilisivät.
Kesä säilyy silkkisenä
Kesä säilyy silkkisenä,
silkkiset ruohot pihamailla,
metsässä samettimättäät.
Kesän silmät, kesän tytönohimot
ohut sade pesee,
tuuli pyyhkii
tuuli pyyhkii pehmeällä pilviliinallaan.
Kaislojen mustat nuotit kuvastuvat veteen,
sadaskahdeskymmeneskahdeksasosia
ja kuudeskymmenesneljäsosia.
Koko rantahan on sävelletty täyteen.
Hyönteisten jouset soivat.
Bassoaaria humisee tien varrella pylväitten latvoissa,
jymisee maan syvyyksiin asti.
Kuu, vanha lavastaja, romanttinen,
pyyhkii kultasiveltimellään, seniili.
Pilvipäärmeet, kullanpunaiset
irtoilevat kuin vanhan näyttämökuvan riekaleet.
Vanha laulu, maanvanha sinulle soi, soi.