Katso artikkeleita "Tajunta ja todellisuus" ja "Ulottuvuudet, invarianssit ja olemassaolo - eräs ajatuskoe"
Edellisten lisäksi maailmankatsomukseni käy jossakin määrin ilmi julkaisemattomista esitelmistä, esseistä ja esseeluonnoksista. Useimmat niistä ovat syntyneet Luonnonfilosofian Seuran piirissä laajahkoina repliikkeinä keskusteluun.
"Aktualisoituminen ja havainto. Psykologiaan pohjautuva tietoteoreettinen tarkastelu."
"Todellisuuden hahmottuminen. Helsingin yliopiston Studia generalia -esitelmä keväällä 1993"
"Paneelikeskustelun jälkijäsentelyä. Luonnonfilosofian Seura 1994"
"Pakinaa psykologin ja psyyken piiloleikistä" (Jyväskylässä 1994)
"Tajunnasta, todellisuudesta ja kommunikaatiosta. Kommentti". (1996)
"Miten tietoisuus säätelee aivojaan Ecclesin mukaan." Esitelmä Luonnonfilosofian seurassa 1.10.1998. (Julkaisematon).
"Olemassaolon porteilla vai portin pielessä?" Tieteessä tapahtuu 3/99.
"Ecclesistä Enqvistille".
Erityisesti: "Älyn älyäminen", Minerva, 2005. (Otteita)
"Diskreetti prosessimalli sovellettuna kvantti- ja tajuntasysteemeihin". (Tiivistelmä)
Maailmankatsomukseni on luokiteltavissa lähinnä transsendentaalisen pragmatismin mukaiseksi. Katson, että todellisuudesta vain osa on sellaista prosessia, joka on havaittavissa, pääteltävissä tai ylimalkaan tutkittavissa – vain kaikkein invariantein osa. Tulkittu todellisuus on tajuntaprosessien muovaamaa. Tajuntaprosessit ovat lähtökohtaisesti kvanttiprosesseja, osittain autonomisia, mutta myös vuorovaikutuksessa transsendentaalisen, tutkimattoman todellisuuden kanssa. Kvanttiprosessien suhteellisen pysyvät tilat muodostavat aineelliseksi tulkitun osan todellisuudesta.
Todellisuuden fundamentaalinen perusta on informaatio, josta on johdettavissa sekä aineellinen että tajunnallinen tapahtuminen. Katsomukseni on siis informaatiomonismia. Ks. artikkelia ”Uuden todellisuuskäsityksen sarastus – informaatiomonismi”, Kanava 8/2008.
Vuodesta 2017 lähtien olen filosofiassa erityisen kiinnostunut possibilianismista ja sen kehittämisestä tieteelliseen käsiteasuun. Ks. artikkelia ”Possibilianismi - mahdollisuuksien filosofia”, Kanava 7/2017 ja ”Vielä possibilianismista”, Kanava 4/2018.
Poliittinen ideologiani on liberalismi alkuperäisimmässä muodossaan ja sosialistisen (koalitioihin perustuvan) valtaratkaisun vastakohtana. Liberalismi pyrkii huolehtimaan siitä, että yksilölle avautuu aitoja vaihtoehtoja ja siten riippumattomuutta, niin että hänen vallanalaisuuteen joutumisensa minimoituu. Toisaalta monopolien ja oligopolien muodostuminen (nykyaikainen markkinatalous hallitsemattomine ”markkinavoimineen”) ja toisaalta sosialistinen kollektivismi, koalitioiden valta, ovat tämän pyrkimyksen vastaisia. (Ks. ”Valta ja vallan käyttö”, WSOY, 1968.)
Uskonnollinen katsomukseni on luokiteltavissa sekä agnostisismiksi että mystisismiksi. Emme voi tietää Jumalasta siinä klassisessa tietoteoreettisessa merkityksessä, että Jumala olisi määriteltävissä ja sitten empiirisesti todettavissa (todettavissa), että kyseinen olio on olemassa. Tätä tarkoittaa agnostisismi. (Ateismi puolestaan – virheellisesti – katsoo, että Jumalan olemassaolemattomuus voidaan tietää.) – Katsomukseni mukaan yksilö voi kokea (ja uskoa) Jumalan olemassaolon välittömästi – analogisesti sen kanssa, miten hän voi kokea kauneuden: hän ei suinkaan määrittele ensin, mitä kauneus on, ja sitten pyri toteamaan, missä ja minkälaisessa muodossa sitä esiintyy ja miten jokin kohde sopii kauneuden määritelmän alaan. Ihminen kokee jotakin, jonka hän tulkitsee likipitäen samaksi, mitä toiset ilmeisesti ovat kokeneet kertoessaan kokeneensa kaunista. Myöhemmässä vaiheessa hän voi yrittää selvittää, mikä hänen kauneuskokemuksensa on verrattuna muiden kokemuksiin (jolloin samalla on luonnollista ajatella, että toisten kokemukset ovat ainakin tulkinnaltaan erilaisia, jopa paljonkin). Vastaavasti Jumalakokemus syntyy välittömästi (”mystisessä”, vastaanottavaisessa tilanteessa), jolloin ihminen kokee jotakin, jonka hän tulkitsee likipitäen samaksi, mitä toiset ilmeisesti ovat kokeneet kertoessaan kokeneensa Jumalan läsnäolon, olemassaolon. Samalla on luonnollista ajatella, että toisten kokemukset ovat ainakin tulkinnaltaan erilaisia, jopa paljonkin; ”uskontunnustukset” ovat pakostakin erilaisia, jos ne ovat tarkkoja.
Kysymys uskonnosta on luonteeltaan aivan erilainen, osa kysymystä ihmisen suhtautumisesta omaan kulttuuriympäristöönsä. Suomessa on syytä antaa täysi tuki kristillisille kirkkokunnille uskonnollisen kulttuuriperinteen vaalijoina – miksei myöskin arvokkaan yhteiskunnallisen työn tekijöinä.
Aivan kuin on ”kauneudenjanoa”, ihmisellä esiintyy (saattaa esiintyä) myös mystisen Jumalan läsnäolon kokemisen janoa, ”halajamista”. Hartauden harjoittaminen voi tukea tällaisen kokemuksen syntymistä, mutta silloin on heti todettava, että ”kirkonmenoissa” voi olla piirteitä, jotka saattavat häiritä sitä tai suorastaan estää sen. Rationaalisessa nykyihmisessä voi teologisesti oikeaoppinen julistus tuottaa niin suurta älyllistä ristiriitaa, että hartaus on tipotiessään. (Tässä lienee meillä kirkon nykyisen kriisin olemus.) Moni toteaa kokevansa hartauden parhaiten kirkkomusiikissa – ja se on hyvin ilmaisevaa.
Omasta mielestäni kveekareitten täydellisessä hiljaisuudessa tapahtuva jumalanpalvelus näyttäisi olevan lähinnä sitä sosiaalisen uskonnonharjoituksen muotoa, jossa mystinen, välitön Jumala-kokemus voi syntyä, mutta minulla ei ole siitä omaa kokemustietoa.
Mystistä kokemusta, josta olen edellä puhunut, heijastelee omalta osaltani runokokoelmani "Kuljen veräjästä".
Lukuisat välittömät, syvimmät kokemukseni tulkitsen niin, että ne ovat sukua niille kokemuksille, joita "Jumalaan uskovat" ovat kertoneet kokeneensa ja joille he ovat rakentaneet uskonsa.
Erityisen vaikuttava on mielestäni se kokemus, joka syntyy, kun katselee suurkaupungin vierasta, levotonta ja monessa suhteessa vastenmielistäkin ihmismerta, ja äkkiä saa mieleensä kveekareitten perusoivalluksen: "that of God in every man", "jokaisessa ihmisessä on jotakin Jumalasta". Outo, lämmin tunne valtaa koko olemuksen.