Olin vuoteen 1970 asti kaiken politiikan ulkopuolella. Vuonna 1970 kirjoitin Uuteen Suomeen kaksi analyysia: 1) "Ylioppilasradikalismista" - juuri ennen maaliskuun vaaleja. 2) "Informaatiosota" - syksyllä 1970. Maalisvaalien edellä olin osallistunut myös "Lex Virolaisen" torjuntaan (Lex Virolainen = korkeakoulujen radikaali hallinnonuudistuslaki, jossa esitettiin ns. "mies ja ääni" -periaatetta käytettäväksi johtoelinten valinnassa). Olin järjestämässä eduskuntaan jarrutuspuhemateriaalia. Jarrutus onnistui, Lex Virolainen jäi säätämättä. WSOY julkaisi syksyllä 1971 kirjani "Informaatiosota ja vapaa ihminen", joka sisälsi em. artikkelit ja laajahkon analyysin televisiossa harjoitetusta ohjelmamanipulaatiosta.
Kun Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja määrännyt vaalit tammikuuhun 1972, kokoomuksen puoluesihteeri Veikko Tavastila (luokkatoverini Jyväskylän lyseosta) kävi kodissani marraskuussa 1971 pyytämässä minua kansanedustajaehdokkaaksi. Allekirjoittaessani asian vaatimia suostumispapereita liityin samalla puolueeseen. (US:n toimittaja Sakari Talvitien analyysi asiasta oli se, että minua tarvittiin riistämään sosialidemokraattien L. A. Puntilalta ääniä - ei muuhun. Suunnitelma onnistui puoliksi: Puntila putosi eduskunnasta, mutta minä sainkin 5395 ääntä ja tulin valituksi, mikä oli puolueen kannalta virhelaskelma.)
Minut valittiin sivistysvaliokuntaan ja suureen valiokuntaan. Edellisessä jouduin melko pian kamppailemaan "Lex Sundqvistin" hyväksymistä vastaan. (Lex Sundqvist = Lex Virolaisen toisinto.) Laadin yhdessä Professoriliiton johdon kanssa rinnakkaislakialoitteen, jossa oli toteutettuna ns. vastuuperiaate, ts. hallintoelimissä tuli olla edustettuina vähintään puolet niitä, joilla oli riittävän vastuullinen virkaasema, esim. yliopiston konsistorissa professoreilla vähintään puolet paikoista. Yllättäen tämä rinnakkaislakialoite kohtasi kokoomuksen eduskuntaryhmässä tiukkaa vastustusta - Juha Vikatmaan johdolla (sivistysvaliokunnan varapuheenjohtaja). Julkisuudessa kokoomuksen opiskelijajärjestöt ilmoittivat taistelevansa sitä vastaan. Aloite sai kuitenkin eduskuntaryhmässä taakseen enemmistön eli 18 ääntä ja voitti siis niukasti.
Osoittautui, että koko hallinnonuudistus oli hallituksen taholta teatteria. Itse asiassa toivottiin yleisesti lakiesityksen hylätyksi tulemista, vaikka sitä ei opiskelijajärjestöjen pelossa tuotu julki.
Lain kolmanteen käsittelyyn liittyy eräs vitsinomainen tapaus: Kun tulin istuntopäivän aamuna aikaisin saliin, siellä istui jo SMP:n Juhani Kortesalmi jonottamassa puheenvuoropyyntöä parin tunnin kuluttua alkavaan istuntoon ollakseen ensimmäinen, joka esittää lain hylkäämistä. Kysyin, uskooko hän todella saavansa kunnian lain hylkäämisestä. Hän oli asiasta luonnollisesti varma, koska hänelle kuului ensimmäinen puheenvuoro. Hän ei ymmärtänyt epäilyjäni. Muistin, että eduskunnan työjärjestyksen mukaan ministeri saa aina halutessaan puheenvuoron edustajien puheenvuorolistasta riippumatta. Minuun meni huvittelunhalu. Etsin ennen istunnon alkua kahvilasta ministereitä, mutta vain yksi sattui olemaan paikalla, RKP:n Gestrin. Kerroin tilanteen, sen, että SMP aikoo ottaa kunnian hallintolain kaatamisesta. Ainoa mahdollisuus estää se oli puheenvuoron pyytäminen ennen Kortesalmea, ja sen saattoi vain ministeri tehdä. Gestrin totesi, että vain opetusministeri Ulf Sundqvist tulisi istunnon aikana olemaan paikalla. Gestrin lupasi kertoa asian hänelle. Niin sitten kävi, että Sundqvist joutui esittämään oman lakinsa hylkäämistä (sillä tekosyyllä, että se oli muka eduskunnassa muuttunut kelvottomaksi)! Kortesalmen hylkäysesitys tulkittiin vain Sundqvistin kannattamiseksi!
Eduskunnassa oli porvarillinen enemmistö, mutta silti se oli täysin vasemmiston talutusnuorassa hallituspolitiikan vuoksi. Keskustellessani eduskunnan kahvilassa ja käytävillä korkeakouluasioista ja TV:n vasemmistolaisesta ohjelmamanipulaatiosta huomasin, että kaikissa porvariryhmissä oli lukuisasti tätä vasemmistolaista politiikkaa vastustavia yksilöitä. Niinpä koetin saada kootuksi ryhmittymää, joka olisi vaikuttanut omien eduskuntaryhmiensä sisällä vasemmistolaisuutta jarruttavasti. Tällaisia kansanedustajia oli 15 kokoomuslaisen lisäksi esimerkiksi Ehrnrooth ja Procopé RKP:ssä, Olavi Borg ja Irma Toivanen liberaaleissa, Veikko Pihlajamäki, Pekka Vilmi, Sylvi Saimo ja Niinikoski keskustapuolueessa, kristillisissä Ulla Järvilehto ja eräät muut. SMP oli kokonaisuudessaan vahvasti oppositiossa, mutta omalla linjallaan. Kokoomuslaiset ja Ehrnrooth ja Procopé osallistuivat moniin yhteisiin keskusteluihin asioista Kokoomuksen ryhmähuoneessa ja kodissani. Muiden kanssa puhuin etupäässä kahden kesken.
Kokemattomuuteni vuoksi en huomannut heti, että tämä vaikutusyritys yli puoluerajojen tulkittiin kokoomuksen johdossa hajottamistoiminnaksi, mikä oli mielestäni täydellisesti virhetulkinta.
Kokoomuksen yhtenäisyys joutui koetukselle kokonaan muista syistä. Se tapahtui, kun eduskuntaan tuotiin ns. poikkeuslaki eli perustuslain muuttamista kiireellisesti tarkoittava laki, jolla presidentti Kekkosen toimikautta jatkettaisiin neljällä vuodella. Kiireellinen säätäminen vaati eduskunnassa 5/6 enemmistön, joten 34 kansanedustajaa pystyi sen estämään.
Kysymyksessä oli räikeä perustuslain hengen vastainen vallananastusyritys, joka oli pyrittävä torjumaan. Oma osuuteni poikkeuslain vastustamisessa oli seuraava:
Kutsuin eräitä luotettavia kokoomuslaisia kansanedustajia kotiini, jossa asiasta keskusteltiin (siinä vaiheessa, kun puoluejohto ei ollut vielä tehnyt asiasta päätöstä, ainakaan julkisesti). Keskustelun kuluessa Juuso Häikiö esitti nimien keräämistä eduskunnasta julkilausumaan, jossa sitouduttaisiin äänestämään kiireellisyyttä vastaan. Pyynnöstäni Häikiö saneli tekstin, jonka pikakirjoitin ja pistäydyin kirjoittamassa koneella työhuoneessani. Kaikki keskusteluun osallistuneet kirjoittivat nimensä paperiin, johon jätettiin tilaa varapuhemies Lähteenmäelle, jotta tämä voisi kirjoittaa nimensä ensimmäiseksi - niin kuin sitten tapahtuikin.
Oli laskettu saatavan parhaimmassa tapauksessa kaikkiaan 45 nimeä (kokoomuksesta 15, RKP:sta 2, kristillisistä 5, liberaaleista 4 sekä SMP:stä 5 ja SKYP:stä 13). Keräsin nimiä avoimesti istuntosalissa ja kahvilassa (minkä Vennamo katsoi pahaksi virheeksi, koska lehdistö pääsi näin perille tilanteesta). Kaikki sujui aluksi hyvin. Mutta ratkaisevaksi käänteeksi muodostui SKYP:n luisuminen pois rintamasta. Sille luvattiin sellainen puoluelain muutos, jonka mukaan puoluetuki siirtyisi SMP:stä eronneiden edustajien mukana SKYP:lle! Mauno Kurppa ilmoitti minulle kahden kesken, ettei puolue "näin ollen voi tulla poikkeuslain vastustajien mukaan - sinähän ymmärrät?" - Nämä 13 edustajaa siis yksinkertaisesti ostettiin puoluetuella poikkeuslain taakse, perustuslain vastaiseen toimintaan. Siten Vennamon puhe "seteliselkärankaisista" osui asian ytimeen. (Mainittakoon, että kesällä 1977, kun olin eronnut kokoomuksesta, Mauno Kurppa soitti minulle pyytäen SKYP:n puheenjohtajaksi. Katsoin, että "seteliselkärankaisten" puheenjohtajuus sopi minulle kovin huonosti ja kieltäydyin. Tuohon tehtävään valittiin sitten professori Haikala.)
Poikkeuslakitaistelussa osallistuin myös lukuisiin puhetilaisuuksiin, mm. pienessä messuhallisssa pidettyyn kansalaiskokoukseen.
Keväällä 1975 sain tiedon Itsenäisyyden Puolesta r.y:n puheenjohtajalta, maisteri Heikki Eskeliseltä, Pirkkalan omalaatuisesta historianopetuskokeilusta ja pyysin itselleni siinä käytetyn materiaalin Eduskunnan tietopalvelun avulla. Saatuani näin käsiini ns. "Pirkkalan monisteen", luin sen yhden yön aikana ja jätin välittömästi asiasta kirjallisen kyselyn, joka myös jaettiin lehdistölle. HS:lle ja Uudelle Suomelle toimitin myös kopion koko monisteesta kommentteineen. Kysymyksessä oli häikäilemätön yritys opetuskokeilun nimissä tuoda kommunistista ideologiaa peruskouluun. Lehdistössä kehkeytyi laaja keskustelu. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho yritti vähätellä asiaa ja ilmoitti kaiken tapahtuneen hänen tietensä, mutta perääntyi sitten vakuuttelemaan päinvastaista. Syylliseksi saatiin lopulta Tampereen yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa, jota ilmeisesti oli vedetty nenästä. - Keskustelun ollessa kuumimmillaan sain vihjeen, että monisteen lukuisat kohdat, jopa piirroskuvat, olivat plagiaatteja Petroskoissa ilmestyneen historian oppikirjan sivuilta. Hankin kirjan ja osoitin sitten tämän pitkässä artikkelissa, jonka lähetin lehdistölle. HS ja Uusi Suomi julkaisivat sen näkyvästi. Mutta siinä paikassa keskustelu lehdistössä tyrehtyi. Oli ulkopoliittisesti arka asia!
Pirkkalan monisteen esiin ottaminen vaikutti osaltaan siihen, että sain seuraavissa vaaleissa syksyllä 1975 yli 11.000 ääntä, joka oli 12:nneksi korkein äänimäärä maassa.
Kokoomuksen oppositiopolitiikka oli jokseenkin "hampaatonta", koska sen piirissä nuoret ammattipoliitikot pyrkivät presidentti Kekkosta ja vasemmistoa mielistelemällä tekemään itsensä "hallituskelpoisiksi". Omasta puolestani en voinut hyväksyä tätä enkä myöskään sellaista nöyristelyä Neuvostoliittoon päin, joka pakotti sisäpolitiikassakin kommunistimyönteisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi ehdotin joka vuosi pudotettavaksi pois budjetista Lenin-museolle osoitetun monen miljoonan markan määrärahan, se kun esiintyi omalla momentillaan erotettuna muista museorahoista, jotta sitä ei kukaan uskaltaisi vastustaa "ulkopoliittisista syistä". Koko oppositiolla oli täysi syy äänestää ehdotukseni mukaan, mutta yleensä sain tässäkin vain muutaman kannattajan.
Lehdistö vaikeni puheenvuoroistani ja esityksistäni. Kulissien takana kokoomuksen puoluetoimistosta varotettiin, suorastaan kiellettiin, kansallisseuroja ottamasta minua puhujaksi.
Jotakin edustajatyöstäni sentään noteerattiin: Kun Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs V. S. Stepanov esitti (HS 5.12.1976), että Suomi ja Neuvostoliitto voisivat viettää yhdessä Lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivää seuraavana vuonna, jätin asiasta hallituksen vastattavaksi suullisen kysymyksen ja ilmoitin puheessani, että Suomen itsenäisyyttä oli tällä ehdotuksella häväisty. Tapauksen selosti monen miljoonan painoksena ilmestyvä Peking Review! (Ks. Peking Review, Dec. 17.1976.)
Työskentely kokoomuksessa oli muodostunut minulle hyvin turhauttavaksi. Samanmielisiäkin ryhmässä oli puolen tusinaa (Pentti Mäki-Hakola, Tuure Junnila, Eero Lattula, Alli Vaittinen-Kuikka, Mikko Asunta ja Timo Mäki) ja sain kutsuja muihin vaalipiireihin puhujaksi (etenkin Etelä-Pohjanmaalle), mutta sittenkin vaikuttamismahdollisuudet puuttuivat.
Ratkaisevaksi muodostui eräs sinänsä vähäpätöinen asia: Olin aina lupautunut Itsenäisyyden Puolesta r.y:n tilaisuuksiin puhujaksi, myös Snellman-juhlaan Porissa 1977. (Puhujina oli seuran juhlatilaisuuksissa ja seminaareissa yleensä kokoomuksesta Tuure Junnila ja minä, joskus myös Pentti Poukka, RKP:stä Georg Ehrnrooth, kristillisistä Ulla Järvilehto, sosialidemokraateista Manne Kallio ja Ahti M. Salonen ja joku SMP:stä, tavallisesti Lemström.)
Tämänkertaisen lupauksen olin antanut jo joulukuussa ja puhetilaisuus oli määrätty Snellmanin päiväksi 12. toukokuuta. Mutta maaliskuussa Ahti M. Salonen - eräs tilaisuuden puhujista - oli valittu perustuslaillisten presidenttiehdokkaaksi. Porista tuli Harri Holkerille kirje (läh. Timo Juti), jossa vaadittiin estämään Junnilan ja minun esiintymiseni Snellman-juhlassa. Holkeri kehotti meitä olemaan menemättä. Sanoin, etten voi pettää lupaustani ja että on tärkeää, että kokoomuksen ääni kuullaan tilaisuudessa kuten vastaavissa tilaisuuksissa ennenkin. Menin.
Snellmanin päivän jälkeen sain menettelystäni varoituksen eduskuntaryhmältä (äänestyksen jälkeen - 5 äänesti varoitusta vastaan) ja vähän myöhemmin myös puoluevaltuustolta. Tein ratkaisuni. Ilmoitin eroavani eduskuntaryhmästä ja puolueesta.
Olin syksyyn asti puolueitten ulkopuolella. Minulle kerrottiin kristillisten taholta puheenjohtaja Westerholmin sanoneen, että olisi "kauheaa", jos liittyisin kristillisiin. (Ilaskivi neuvoi niin menettelemään.) Per Stenbäck kehotti liittymään RKP:hen ja - Virolainen Keskustapuolueeseen! Korkeimman tarjouksen teki Vennamo, joka pyysi minua puolueen presidenttiehdokkaaksi - kahden kesken ja vilkaistuaan ympärilleen, ettei vahingossakaan todistajia olisi läsnä!
Lopulta liityin Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen, jossa minut valittiin varapuheenjohtajaksi. (Myös kaksihenkisessä eduskuntaryhmässä äänestettiin lippuäänestyksellä puheenjohtajasta. Ehrnrooth sai kaksi ääntä!)
Yhteistyö pienessä puolueessa, johon kerääntyy runsaasti muista puolueista siirtyneitä itsepäisiä änkyröitä ja häiriköitä, ei ole helppoa. Työskentelin kyllä eduskunnassa ahkerasti. Pääsin käyttämään kerran jopa ryhmäpuheenvuoronkin - keskusteltaessa hallituksen kulttuuripoliittisesta selonteosta. Puheenvuoroni päätin runoon "Selonteko", jonka Uusi Suomi julkaisi. Yleensä kanavat lehdistöön olivat kohdallani tukossa, kun Pentti Poukkakin oli syrjäytetty Uuden Suomen päätoimittajan paikalta.
Tulin valituksi presidentin valitsijamieheksi 1978 Helsingistä runsaalla 5000:n äänimäärällä, mutta seuraavana vuonna pidetyissä eduskuntavaaleissa minut haluttiin ehdokkaaksi Uudellemaalle - taktisista syistä, jotta en "vahingossa" pudottaisi Ehrnroothia eduskunnasta, jos molemmat kilpailisimme äänistä Helsingissä! - Seuraus oli, että - ilman vaaliliittoja - puolue ei saanut ainuttakaan kansanedustajaa.
Kunnallisvaaleissa tulin valituksi Helsingin kaupunginvaltuustoon, mutta kunnallispolitiikka oli minulle täysin vierasta, joten erosin ennen vaalikauden loppua.
Yliopistotyö vei piankin koko aikani, niin että jätin politiikan ja erosin puolueesta, varsinkin, kun kansainvälisen kommunismin vaara alkoi olla ohi. Myös tilanne korkeakouluissa oli rauhoittunut.
Ks. myös kirjoitusta ”Älä mene, poikani, politiikkaan!” teoksessa ”Miten meistä tuli kansanedustajia”, toim. Markus Aaltonen. Veterator Oy, 2007